Aihearkisto: Blogi

Helmi-Maria Heiskanen: Miten ratkaisisin tämän yhtälön, jossa kaikki siirrot tuntuvat johtavan samaan lopputulokseen. Köyhä ja kipeä.

Helmi-Maria Heiskanen kirjoittaa blogitekstissään lapsiperheköyhyydestä, köyhyyden ylisukupolvisuudesta, sairaudesta, yhteisön ja kohtaamisen tärkeydestä, toivosta ja eteenpäin pääsemisestä. Hän on EAPN-Finin Lapsiperheköyhyys-työryhmän jäsen.

Kaiken keskellä tuntuu, että on saanut niin epäreilut eväät elämään. Reppu tuntuu olevan koko ajan tyhjä.

”Pääomaa, pääomaa, pääomaa. Omapää, omapää, omapää…” Kierrän kehää, mietin, tutkin ja pinnistelen. Miten saisin tästä paletista jotain aikaiseksi. Miten ratkaisisin tämän yhtälön, jossa kaikki siirrot tuntuvat johtavan samaan lopputulokseen. Köyhä ja kipeä.

Sairastaminen sairastuttaa. Yhteiskunta sairastuttaa yksilön, yksilö perheen. Perhe lähiyhteisön ja yhteisö yhteiskunnan.

Kehiä on kaikkialla. Sairastamisen, köyhyyden, kurjuuden, menestyksen, menetyksen. Positiivisena ihmisenä haluaisin silti uskoa, että ulospääsy on mahdollinen. Ettei minun lasteni tarvitsisi ratkoa ainakaan samoja ristikoita omassa elämässään. Silti tällä hetkellä sisälläni huutaa ääni, että ”Tää on nii-iiin epäreilua!”

Köyhä tyttö istuu linnan portailla, katsoo kaunista linnaa ja sinne meneviä ihmisiä. Ihanat vaatteet ja iloinen puheensorina. Kellään ei tunnu olevan sellaisia murheita kuin meidän kotona. Tyttö haaveilee, että saisi olla kuin Nastya. Tyttö, jonka isä osaa auttaa hankkimalla tytölle ihania asioita. Elämä vaikuttaa niin kauniilta ja onnelliselta.

Välillä sitä itsekin sortuu istumaan linnan portailla ja vertailemaan elämäänsä muihin. Tottahan se on, että ihmiset saavat erilaiset eväät elämäänsä.

En puhu mistään kotiosoitteen tuomista eduista tai edes muhkeasta pesämunasta aikuisuuden kynnyksellä. Vaan koko siitä suvusta, johon sattuu syntymään. Ja siitä, miten se heijastaa ja todistaa seuraaville sukupolville huono-osaisuuden karua kieltä. Ei ole niitä parempiosaisia tätejä tai setiä, mummoja tai vaareja, jotka auttaisivat tiukimmissa kaarteissa.

Kaikki varmasti hyvin tiedämme, että turvalliset yhteisöt olisi se toivo, joka meitä voisi auttaa.

Pusakkaan tarttuu paniikki, ”kuka meitä voi auttaa?”. Alkaa olla itsellä eväät aika vähissä ja niin taitaa olla yhteiskunnassa muillakin.  Valtiokin seisoo leipäjonossa maailman laidalla. Velkaa otetaan ja velaksi eletään. Ei ole valmiutta palata aikaan, että asiat olivat kortilla ja yksi leipälaji kaupassa olisi kylliksi.

Kaikki varmasti hyvin tiedämme, että turvalliset yhteisöt olisi se toivo, joka meitä voisi auttaa. Tunne että naapuri tietää, mitä minulle kuuluu.

Nyt kukaan ei tiedä, eikä oikein kehtaa ruveta kertomaan. Siinähän menisivät hukkaan hyvin rakennetut kulissit. Ihminen, jonka tiedän olevan pahassa pulassa, kertoo mieluummin tarttuvansa viimeiseen omaan apuun ennemmin, kuin myöntää tarvitsevansa apua. ”Kyllä tästä tarttee kuule ite selvitä.”

Ihminen tarvitsee ihmistä. Nähdyksi tulemista ja mahdollisuutta syntyä uudelleen.

Ihminen tarvitsee kuuntelijan, lohduttajan ja jonkun, joka jaksaa uskoa, kun itse et enää usko. Ihmisen, joka jaksaa olla läsnä, vaikka toivoa ei enää ole.

Kun on niin pimeää, ettei näe edes käsiään. On niin väsynyt, ettei jaksa pestä hampaitaan. Aika ei ole enää entisensä, se on menettänyt merkityksensä. Enää ei tarvitse saavuttaa mitään, ei suorittaa. On tullut hetki, kun täytyy luovuttaa. Kestää se kipu, ettei itsessään ole enää mitään annettavaa. Ei lapsille, ei puolisolle ei kenellekään. Hyväksyä, ettei minusta ole mihinkään. Elää se tuska, kun ei ole keinoja muuttaa omaa tilannettaan.

Illalla toivoo, ettei aamulla heräisi. Aamulla toivoo, että olisi jo ilta. Tuntuu mahdottomalta selvitä näistä tunneista, minuuteista, sekunneista. Koko keho kaipaa lepoa, muutosta. Jos siitä ei ole toivoa, niin sama on toivoa kuolemaa.

Olen joutunut elämään läpi sen helvetin, jota elossa ollen voi kokea. Ahdistuksen, kun hengittäminen tekee kipeää. Toivottomuus vyöryy ylitse, niin ettei saa henkeä.

Miten siitä selvitään? Miten minä selvisin?

Yhtenä yönä toivoin, että pääsisin hoitoon. Joku auttaisi ja antaisi keinot selvitä. En saanut unta, ahdisti niin kuin yleensäkin iltaisin. Ei ollut varaa terapiaan, en ollut tarpeeksi sairas sanottiin. Kirjoitin eräälle psykiatrille, jonka työni puolesta tunsin. Ei hän koskaan vastannut.

Kaikki ovet ovat kiinni.

Parhaita hetkiä matkallani ovat olleet ihmiset, jotka uskaltavat nähdä kipuni.

”Tuliko sinulle tyttö yllätyksenä, että elämä on joskus tällaistä räsymattoa?” Sanoi minua hoitanut lääkäri, kun jouduin sairasloman takia hänet tapaamaan. En mennyt toiste, en halunnut apua ihmiseltä, jonka sanat olivat kuin myrkkyä.

Väsynyt, sairas ja luovuttanut ihminen kaipaisi kuulla lohdutusta. Lempeitä sanoja, ihan mistä tahansa. ”On hienoa, että jaksoit tänään tulla.”

Parhaita hetkiä matkallani ovat olleet ihmiset, jotka uskaltavat nähdä kipuni. Eivät yritä puhua sitä pois. Ihmiset, jotka ovat kohdanneet lapseni, kun en itse pysty. Ihmiset, jotka ovat tarjonneet heille iloa, tekemistä ja toivoa. Siinä sivussa siitä on pystynyt maistamaan murusia itsekin.

Neuvolassa hoitaja näki minut, kipuni, kauhuni ja epätoivoni. Sanoitti sen, mitä muut eivät milloinkaan uskaltaneet tai osanneet. Hän puuttui elämääni. Perheeni elämään, lasteni elämään ja minun kipuuni. Hänellä oli keinoja, joita hän uskalsi käyttää. Hänellä oli verkosto, jonka varaan uskalsi minut heittää. Ja minä annoin itseni pudota, jotta joku ottaisi kiinni.

Oli tämä yksi rohkea ihminen, joka alkoi hoitaa minua. Piti yhteyttä, ei jättänyt yksin. Järjesti avun kotiini. Sain olla pohjalla, kun joku muu täytti paikkani. Lastensuojelun työntekijästä tuli asiakas, auttajasta autettava. Minun piti uskaltaa tunnustaa, ettei minusta siihen ole. Hoitamaan lapsiani, hoitamaan kotiani. Luojan kiitos kotiini tuli ihminen, joka osasi olla läsnä. Antoi minun olla pirstaleina. Otti vauvani syliin, kun en itse pystynyt.

Minua auttoivat hetket, kun joku kävi hakemassa lapset puistoon.

Köyhyyden äärellä on monesti sairautta, suvussa ja sisimmässä. Vuosien aikana sain onneksi matkalleni myös hyviä peilejä. Lempeitä ihmisiä, jotka halusivat kantaa osan kuormasta. Minua auttoivat hetket, kun joku kävi hakemassa lapset puistoon. Vei heidät kahvilaan tai kirjastoon. Elämä jatkui ympärilläni, vaikka itse en jaksanut siihen ottaa osaa.

Jossain vaiheessa pääsin mielenterveyshoitajan vastaanotolle. Pyysin keinoja! Sanoin etten jaksa enää puhua kenellekään, miltä minusta tuntuu ja miten paha on olla. Sanoin, että haluan jotain konkreettista! Jotain minkä kanssa taistella eteenpäin.

Sain keinoja. Sain listan asioista, joita minun pitäisi päivittäin tehdä. Sain lähetteen nettiterapiaan. Sain kotipalvelun vahtimaan lapsia, että voin tehdä jotain itselleni mielekästä.

Mutta se olin minä, joka jouduin ne listan mielenterveyttä tukevat asiat tekemään. Elämään todeksi. Nousemaan sängystä ylös, vaikka ei ollut voimia. Kukaan muu ei niitä voinut minun puolestani tehdä.

Halusin niin kovasti parantua, muuttua, toipua, saada toivoa. Kävin pihalla katsomassa pilviä, vaikka en vielä uskonut sen auttavan. Ostin itselleni kukkia. Leikkasin kynnet ja lakkasin ne. Pesin aamulla hiukset ja puin puhtaat vaatteet päälle. Vietin aikaa perheeni kanssa. Ajoin kuntopyörällä muutaman minuutin päivässä, kun kehotettiin liikkumaan. Avasin kotioven ja kiersin lähimetsän polkuja.

Ei tarvittu mitään suurta. Vielä ei ollut rahaa, ei työtä ei suuntaa. Ei unelmia. Oli vain tahtotila parantua, nousta takaisin elämään. Ensin piti hoitaa minua, sairauttani, väsymystä, masennusta, toivottomuutta. 

Halusin uskoa, kun nettiterapiassa väitettiin että ”Ihminen ei voi vaikuttaa tunteisiinsa, mutta ajatuksiin ja tekemiseen voi”. Koska en voinut muuttaa sitä tilannetta, että olin täysin toivoton ja ahdistunut, niin tartuin enää siihen, mitä oli jäljellä. Toimintaan, vaikka mieli ei olisi halunnut, että teen mitään.

Nettiterapia oli vaativaa ja vaikeaa. Mutta tehokasta.

En kirjoita luentoa masennuksen hoidosta, mutta voin vakuuttaa ja omakohtaisesti todistaa, että sitä voidaan hoitaa. Hoitamalla ihmisen tapaa toimia ja ajatella.

Nettiterapia oli vaativaa ja vaikeaa. Mutta tehokasta. En olisi jaksanut lähteä fyysisesti terapiaan, koska ihmisten kohtaaminen uuvutti ja huonot kokemukset heistä painoivat mielessä. Nettiterapiassa tarjottiin vain keinoja, kukaan ei möläytellyt mitään eikä katsonut alta kulmiensa. Sain työkaluja itseni kohtaamiseen ja tilanteeni hoitamiseen. Myöhemmin vuosien päästä pääsin myös seurakunnan sielunhoitajan luokse ilmaiseen terapiaan juuri, kun sitä kipeästi kaipasin.

Tämä ihana ja ymmärtäväinen sielunhoitaja jaksoi vuoden ajan tehdä näkyväksi elämäni matkaa. Niitä taakkoja, joita olen tiedostamattani kantanut. Hän opetti minut tuntemaan ja tunnistamaan tunteitani. Oli ihmeellistä, kuinka hän sai minut näkemään ihanuutta itseässäni. Minussa, jossa ei pitänyt olla enää jäljellä kauneutta. Ei toivoa. Heräsi toivo, että minussa on vielä unelmia.

Aikaa se vaatii. Vuosia. Minun tapauksessani useita. Ihmisiä, jotka lähettivät pizzan ovelle, kun oli synkkää eikä ollut rahaa ruokaan. Isän, joka maksoi sähkölaskut talvella. Puolison, joka otti syliin, kun olin hajota palasiksi. Oman tilan, jossa toteuttaa itseään. Pienen puutarhan, johon istuttaa kauneutta. Ja Jumalan, joka kaiken vaikutti.

Anne Burakoff: Media on paljolti keskiluokkainen ja se on ongelma, jos muut ryhmät jäävät vähälle huomiolle

Kuva: Anne Burakoff toinen vasemmalta Kunnioittavasti köyhyydestä -raadin jäsenenä.

Onko media keskiluokkainen? Tekeekö suomalainen media korostetusti juttuja keski- ja hyvätuloisten näkökulmasta ja miksi se on ongelma, jos on? Tällaisia kysymyksiä pohdimme viime keväänä jaetun Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen raadissa, jossa olin jäsenenä. Näitä kysymyksiä käsittelimme myös Erja Saarisen kanssa, kun kävimme puhumassa toimittajaopiskelijoille köyhyyden käsittelystä mediassa.

Keskiluokka koko kansan edustajana?

Keskiluokka voidaan määritellä tulotason tai esimerkiksi koulutuksen perusteella vaikkakaan koulutus, kuten tutkinto yliopistosta, ei takaa yhtä hyviä tuloja kaikille. Valtamedia luo kuvaa, keskiluokasta koko kansan edustajana, vaikka sen ulkopuolelle jää paljon ihmisiä koulutuksensa tai tulotasonsa puolesta.

Kun taas puhutaan keskiluokkaisuudesta, puhutaan pitkälti myös kuluttamisesta. Keskiluokka näytteleekin suurta osaa mediassa, koska heidän käyttämänsä palvelut ja tuotteet, kuluttaminen, pitävät pystyssä esimerkiksi matkailualaa.

Matkailu onkin tärkeä osa kuluttamista. Mediassa luodaan mielikuvaa, että kaikki matkustavat. Lentäminen ja lomailu jossakin kaukana, siitä haaveilu, halutaan esittää meille normaalina, melko lailla ilman kritiikkiä, vaikka lentämisen haitat ilmastonmuutokselle ovat tiedossa. Matkustaminen esitetään itsestäänselvyytenä. Se kuuluu osana keskiluokan ja valtamedian ihannekarttaan ja hyvän elämän perusteisiin.

Toivoisin kulutuksen ihannoinnin rinnalle vaihtoehtoisia aiheita. Jutut kierrättämisestä, lainauksesta, eri tavoista elää niin, etteivät tavara ja päästöt lisäänny olisivat tervetulleita ja ne eivät ehkä jättäisi kulutusjuttujen tapaan vähävaraisia ulkopuolisiksi.

Journalismi onkin ymmärrettävästi juuri keskiluokkaista, koska media tuottaa koko kansan edustajana pitämäänsä keskiluokkaa kiinnostavaa sisältöä. Se painottuu heidän oman, heitä itseään kiinnostavan elämäntyylin esittelyyn.

Perinteisten aikakauslehtien lisäksi nykyään myös sanomalehdet kirjoittavat lifestyle-tyyppisiä juttuja, joissa pääosassa ovat ruoka, uudet harrastukset, lomamatkat ja itsensä kehittäminen ja hemmottelu. Tämän tyylinen elämä esitetään standardinomaisesti – sitä tulisi kaikkien tavoitella ja siihen pyrkiä.

Etätyö ja sijoittaminen eivät ole kaikkien todellisuutta

Keskiluokkaan painottuu myös muu median uutisointi; Jutut etätöistä ovat saaneet paljon alaa. Verovähennyksistä ja sijoittamisesta kirjoitetaan runsaasti. Nämä asiat koskevat pääosin keskiluokkaan kuuluvia, mutta ne esitetään meille normeina tai itsestäänselvyyksinä. Etätyöt eivät ole mahdollisia monille pienituloisille. Heitä eivät koske sijoitusvinkit tai työhuonevähennykset.

Journalisti-lehti teetti 2010 kyselyn toimittajien taustoista. Tuolloin keskivertotoimittaja oli korkeasti koulutettu ja syntynyt koulutetuille vanhemmille. Hän asui todennäköisimmin omistusasunnossa kaupungissa, käytti työsuhteessa ollessaan yksityisiä työterveyspalveluita ja kuului työsuhteessa ollessaan ylempään keskiluokkaan.

Näin ollen voisi ajatella, että keskivertotoimittaja kirjoittaa siitä maailmasta, jonka hän parhaiten tuntee ja johon hän on kasvanut. Toisaalta on myös hyvin pienituloisia toimittajia, etenkin freelancereita. Mutta takaako oma pienituloisuus sen, että muut kuin keskiluokkaiset aiheet kiinnostavat tai vaikka kiinnostaisivatkin, ostetaanko niistä juttuja?

Empatiaa, mutta vähävaraisten tarinoita lähinnä kuvituksena

Journalismista syntyy keskiluokkainen kuva. Tavanomaisena pidetystä elämästä syrjään jääneistä ihmisistä ei tehdä määrällisesti juttuja yhtä paljon kuin muista, näistä keskiluokkaisista.

Köyhyyttä kokevien tai vähävaraisten ihmisten tilanteita käsitellään kyllä yleensä empaattisesti. Toimittajien huoli ja ymmärrys tulee yleensä esille jutuissa. Kuitenkin vähävaraisia koskevat jutut jäävät monesti tarinan tasolle: hämmästelyksi, nyyhkytarinaksi tai arjen sankari -tyylisiksi. Pahimmillaan köyhyydelle saatetaan irvailla tai pyrkiä osoittamaan ihminen itse syylliseksi siihen.

Köyhyys saatetaan kuvata irrallisena ilmiönä, pois journalismin meistä ja muusta yhteiskunnasta vaikuttavista asioista, kuten poliittisista päätöksistä. Susanna Kuparinen kuvasi raflaavasti, Viimeinen sana -ohjelmassa toukokuussa, että ”köyhyydestä puhutaan hämmästellen kuin rutto olisi saapunut kaupunkiin”.

Katso Viimeinen sana Yle 5.5.2023: Kun media kumartaa keskiluokkaa, kenelle se pyllistää?

Kirjassa Luokkavallan vahtikoirat, 2016, Kukkala ja Purokuru kirjoittavat journalismin todellisuudesta hyvinvoivan todellisuutena, joka tunnistaa toisen, köyhän, enintään, matkan, etäisyyden päästä. Vaikka kirjoitus tai juttu ei olisi suoraan loukkaava, paljastaa se kuitenkin kuilun hyvinvoivan keskiluokan ja meidän muiden välillä. Asiaan perehtymättömälle voi olla vaikea ymmärtää, että Suomessa on esimerkiksi yhä enemmän myös työssäkäyviä köyhiä. Pelkkä palkkatyö ei suojaa köyhyydeltä.

Vähätuloiset kuvataan tukien käyttäjinä, niistä hyötyjinä, vaikka keskiluokka hyötyy eniten yhteiskunnan tukirakenteista.

Elämä näytetään tukien kautta

Vähätuloisten ihmisten, perheiden ja lasten asioita käsitellään monesti tukien saamisen kautta: kuinka he saavat näitä etuja yhteiskunnalta. Asumistuesta ja toimeentulotuesta saatetaan kirjoittaa ylimalkaisesti ilman faktoja tulorajoista ja omavastuuosuuksista. Esimerkiksi asumistukihan ei ole sama kuin maksettava vuokra.

Tukien saajia käsitellään monesti hyötyjinä, mutta asuntolainan korkovähennyksistä tai kotitalousvähennyksen käytöstä puhutaan toiseen sävyyn. Ne ovat kuitenkin myös yhteiskunnan kädenojennuksia ihmisille, kuten tuetkin.

Viimeinen sana -ohjelmassa tuotiinkin esille, että keskiluokka hyötyy eniten yhteiskunnan tukirakenteista. Sillä on myös mahdollisuus tehdä valintoja asumisen, syömisen ja harrastusten suhteen.

Köyhille lapsiperheille, erityisesti lasten vanhemmille, taas matkailun ja erilaisten harrastusten ihannointi luo paineita toteuttaa vallitsevaa ja hyväksyttävää toimintaa omassa elämässään. Nämä ”normit” jättävät ison joukon ihmisiä, toisiksi, ulkopuolelle, vaikka todellisuudessa 80 prosenttia maailman ihmisistä ei koskaan lennä.

Vähävaraisen valinnat ja toiminta ovat enemmänkin tasolla, jossa puhutaan henkiinjäämisestä: Mistä hankitaan ruokaa? Mitä tekemistä voidaan tarjota lapsille loma-aikaan? Esimerkiksi kesäloman lintsireissu voi olla pitkän säästämisen tulos. Voisiko tehdä juttuja heistä, joilla ei ole varaa lomailla lomalla?

Ongelma median keskiluokkaisuudesta tulee, jos muut ryhmät, esimerkiksi alempaa tulotasoa olevat, työttömät ja opiskelijat jäävät täysin vaille huomiota. Tai jos heidän asioitaan kuvataan toiseuden tai keskiluokan tulokulman kautta.

Nykyjournalismin trendi on tarinallisuus.  Toimiessaan tarinallinen juttu on konkreettinen ja koskettava. Jos se paikannetaan vain yksilöön, eikä oteta huomioon laajempaa yhteiskunnallista näkökulmaa, jää rakentava vaikutus vähäiseksi, mutta juttutyyppi lisää ja vahvistaa yksilön vastuuta omasta köyhyydestään. Eli toisintaa ja vahvistaa jo olemassa olevaa käsitystä.

Köyhyyttä tulisikin käsitellä huomioimalla yhteiskunnalliset olosuhteet ja tuoda näkyväksi köyhyyden rakenteellisia syitä. Tutkimalla taustoja, tuntemalla faktat ja kuuntelemalla köyhyyttä kokeneita syntyy monipuolisia juttuja köyhyydestä.

Kirjoittaja Anne Burakoff on mukana EAPN-Finin Kansalaistoimintaryhmässä. Hän oli tänä vuonna jäsenenä Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen toimittajille antavassa raadissa.

Elämää muiden ehdoilla ja muita oppeja köyhyydestä

Menin itseeni, aika syvälle. Ymmärsin taas vähän enemmän rajallisesta ymmärryksestäni köyhyydestä ja siinä arkeaan elävien ihmisten elämästä.

Istuin kaksi iltapäivää köyhyyttä kokeneiden ihmisten kanssa. Kuuntelin, mitä he kertoivat elämästään ja siitä, miten media sen todellisuuden tavoittaa. He ovat raati, joka päättää EAPN-Finin Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen saajan. Luin tai katsoin lähes 30 toimittajan työtä köyhyydestä. Ne ovat ehdolla ehdolla tunnustuksen saajaksi.

Miten ihmeessä köyhyyden kanssa jaksaa elää?

Useampi artikkeli näyttää kouriintuntuvasti, miten muut määrittelevät köyhyyttä kokevan ihmisen elämää. Itsemääräämisoikeus on heikko.

Viranomaiset ”valitsevat” asunnon ja asuinalueen – on muutettava ensimmäiseen tarjolla olevaan edulliseen asuntoon, vaikka se rikkoisi omat naapuruus- ja ystävyyssuhteet. On syötävä sitä, mitä ruokajakelussa on tarjolla tai kaupassa punaisiksi liputettuina tuotteina.

Onko vapaus oikeus, kysyttiin raadin tapaamisissa. Onko köyhällä ihmisellä oikeutta hankkia lapsia? Sitä pohditaan muun muassa Anni Tolosen Ylelle tekemässä Perjantai-dokumentissa ja siitä tehdyssä artikkelissa.

Muut ihmiset myös kertovat hanakasti, millainen köyhä ihminen saa olla, miltä hän saa näyttää. Tämä näkyy Samppa Raution artikkelissa Iltasanomissa. Köyhyydestään kertonutta Suvi Kokkosta kritisoitiin ja kiusattiin somessa, kun hänen elämästään kertovasta artikkelista kävi ilmi, että hänellä on hoidetut kynnet ja kallis käsilaukku.

Kun tulevaisuudelta ei voi odottaa mitään

Henkisen raskauden huippuna näyttäytyy se, kun taloudelliseen tilanteeseen ei ole odotettavissa muutosta. ”En odota ensi vuodelta tai ensi vuosikymmeneltä mitään”, sanoo Eija Salo Kata-Riina Heinonen-Tricaricon artikkelissa. Se on julkaistu Kirkko ja kaupunki -lehdessä.

”Tulevaisuus masentaa ja pelottaa. Samaa kituuttamista on edessä eläkkeelle asti, ja sitten eläkekin on pieni”, Auli Viitalan haastattelema Virpi Hyttinen kertoo Kotiliedessä. Edes yllätykset, periaatteessa positiiviset, eivät ilahduta, sillä vaikkapa hääkutsusta tulee niin paljon kuluja, ettei osallistuminen ole mahdollista. Ja siitä taas stressiä, kun ystävää loukkaa häistä poisjäänti.

Hyvää tarkoittavia huonoja neuvoja

Köyhyyttä kokeville satelee parempiosaisilta ”hyviä neuvoja” niin arkielämässä kuin mediassa; kalliiden elinkustannusten aikaan erityisen paljon säästövinkkejä. Yleinen on myös kehotus mennä töihin.

Jos köyhyyttä kokevan tilanne näyttää oikein vaikealta, muistutetaan, että tärkeimpiä asioita ei saa rahalla, vaikka oikeasti rahalla saa vaikkapa kodin, ruokaa ja pääsee tapaamaan rakastettuaan, kuten Auli Viitala muistuttaa.

Tämän nk. richsplainingin raatilaiset tunnistavat ja siitä kirjoittavat Viitalan lisäksi muun muassa Emma Heinonen varallisuuserojen vaikutuksia käsittelevässä artikkelissaan Voimassa. Hänen haastattelemansa Hanna kertoo, kuinka radiossa puhuttiin, että on oma valinta, ottaako neljänsadan euron ruoka- ja bensalaskun vai matkan Alanyaan. ”Miten se on oma valinta, syökö vai ei?”

Onko median ääni keskiluokkainen?

Katja Raunio sai viime vuonna Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen LongPlayn julkaisemasta esseestä Köyhän perheen lapsi. Tänä vuonna ehdokkaissa oli hänen haastattelunsa Voima-lehdessä. Sen on kirjoittanut Emilia Männynväli.

Haastattelussa Raunio kertoo esseen lähteneen liikkeelle kokemuksesta, että suomalaisen nykyesseen ääni on hyvin keskiluokkainen: ”Tulee vaikka sellaisia ´kuten kaikki tiedämme´, että en minä kyllä ole kokenut tuollaista. Että rajattiinko minut juuri lukijakunnan ulkopuolelle.”

Kuinka paljon tätä on mediassa? Kuinka ikään kuin tavalliseen elämäntapaan kuuluvina esitetyt asiat, nyt vaikkapa hiihtolomista pohjoisessa tai etelässä, rajaavat ihmisiä ulkopuolelle. Entä miten käytetty kieli jakaa ihmisiä?

Erja Saarinen

Kirjoittaja on Kunnioittavasti köyhyydestä -raadin sihteeri. Hän työskentelee erityisasiantuntijana SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:ssä ja osana työtään Suomen köyhyyden vastaisen verkoston EAPN-Finin sihteerinä.

Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustus toimittajille jaetaan keskiviikkona 15. maaliskuuta kello 10 alkavassa tilaisuudessa. Sen paneelikeskustelussa tunnustuksen saajan päättävän raadin jäsenet kertovat näkemyksiään köyhyyden käsittelystä mediassa. Tilaisuus on avoin kaikille kiinnostuneille, mutta siihen pitää ilmoittautua.

Ilmoittaudu Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen jakotilaisuuteen

15.3.2023

Tutustu Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen saajaksi ehdolla oleviin artikkeleihin ja ohjelmiin

Nainen ikkunan edessä takaapäin. Pitää käsiään korvilla.

Puhelin säätiöstä, tietokone seurakunnalta, juhlavaatteet järjestöstä: Köyhän tukiarki käy työstä, ja uuvuttaa

Olen joutunut hakemaan apua monilta eri tahoilta esimerkiksi silloin, kun lapseni kävi rippikoulun. Vie voimia, että pikkujuttujakin joutuu miettimään ja niiden pyörittämiseen menee aikaa. Ja tässä pitäisi opiskella, kirjoittaa lähihoitajaksi työmarkkinatuella opiskeleva 53-vuotias Paula. (Nimi on muutettu perheen yksityisyyden suojaamiseksi)

Olen 53-vuotias ja asun erityistä tukea tarvitsevan teinin kanssa kahdestaan. Olin 2015 vielä tavallinen palkansaaja. Silloin työpaikallani alkoivat yt-neuvottelut. Irtisanomiseni jälkeen olen ollut työttömänä ja tehnyt keikkatöitä. Nyt olen lähihoitajaopiskelija työmarkkinatuella. Toimeentulo on äärimmäisen niukkaa ja eri tukien hakeminen ja haaste selviämisestä uuvuttavat.

Työmarkkinatukea ei saa, jos saa liikaa palkkaa. Tästä syntyy edestakainen kierre, joka luo epävarmuutta ja jaksamisen haasteita. Kahtena kuukautena tuloni estivät työmarkkinatuen saamisen ja jouduin hakemaan toimeentulotukea. Se oli saman verran kuin olisin saanut työmarkkinatukea.

Köyhyys pitää kiireisenä

Olen viime aikoina joutunut hakemaan apua monilta eri tahoilta, esimerkiksi sen vuoksi, että lapseni kävi rippikoulun. Apua riparikuluihin hain diakoniasta, riparimaksun ja tilavuokran alennusta seurakunnalta ja juhla-asuun tukea Hope-järjestöstä.

Kun puhelin on tullut käyttöikänsä päähän, uuden hankinta on melkoinen urakka. Selvitin, että Sipilä-säätiö voisi tukea uuden puhelimen hankintaa. Tuota tukea haetaan diakoniatyön kautta. Opiskeluja varten sain tietokoneen seurakunnan kautta.

Kunnan sosiaalitoimi on auttanut joissain vaatehankinnoissa 40 eurolla, mutta ei esimerkiksi alusvaatehankinnoissa. Niissä ohjasivat diakonin pakeille.  Lapsen harrastuskustannuksiin olen hakenut sosiaalitoimesta tukea, mutta harrastus oli ”vääränlainen” tuettavaksi.

Ruokaa olen hakenut roskalavaryhmästä.

Erilaisia menoja on tulossa, esimerkiksi henkilöllisyystodistukset ja lapsen ajokortti. Mietin, miten niistäkin selviän.

Monesta asiasta saa vääntää – vanhempi tarvitsisi vakautta ja turvaa

Olen tavannut perhetyöntekijää, istunut lapsen tukipalavereissa. Niin ja vammaistukea hakenut lapsestani. Mitä vielä? Tukea joutuu hakemaan monesta eri paikasta.

Miksi sain tietokoneen seurakunnalta enkä kunnalta? Miksei kunnan tai Kelan kautta suoraan keskitettyä tukea? Netistä osaan etsiä tietoa, mutta hakurumba vie valtavasti aikaa. Monesta asiasta saa vääntää. Se pistää miettimään, kuinka huonosti pitää mennä, että saa tarvitsemaansa tukea.

Voisiko sosiaalitoimen kanssa yhdessä täyttää lomakkeita? Mikseivät kaikki tuet, esimerkiksi matkatuet voisi olla samassa paketissa?

En koe, että olemme saaneet juuri sellaista tukea, mitä itse olisimme tarvinneet. Olisimme tarvinneet henkistä tukea. Kotonamme on käynyt ihmisiä eri tahoilta, mutta olisin toivonut, että meidät olisi kohdattu niin, että oikeasti halutaan auttaa. Yhteiskunnalta voisi tulla erityisesti vanhemmalle vakautta ja turvaa.

Köyhäksi leimatun oletetaan hoitavan asiansa huonosti

Olen huomannut, että jos henkilöllä on köyhän leima, oletetaan että hän hoitaa muutenkin asiansa huonosti. Olen joutunut todistelemaan perhetyöntekijöille esimerkiksi sitä, ettei minulla ole alkoholiongelmaa tai että nuoreen voi luottaa.

Ihmisiä ei pitäisi arvottaa sen mukaan, mikä on tulotilanne tai asumismuoto. Välillä on tuntunut, että tällaiset asiat vaikuttavat työntekijöiden suhtautumiseen.

Ongelmana näen tukitoimien sirpaleisuuden. Perhetyöntekijä kysyy, miten olemme tulleet toimeen, mutta ei tee asian eteen mitään.

Pikkujuttujenkin pyörittäminen vie valtavasti aikaa

Pikkujutut, joita joutuu miettimään, sekä aika ja jaksaminen, joita niiden pyörittämiseen menee, vievät voimia. Ja opiskella tässä pitäisi.

Mitä jos sairastuu? Normaalissa työssä voi jäädä sairauslomalle mutta entä työttömyystuella harjoittelussa?

Työmarkkinatuki on 37,21 euroa päivältä. Sitä maksetaan viideltä päivältä viikossa.
Lapsikorotus yhdestä alle 18-vuotiaasta lapsesta on 7,01 euroa päivässä. Lapsikorotukseen on ehdotettu 20 prosentin korotusta vuodeksi 2023.
Työmarkkinatuen on todettu jäävän alle kohtuulliseen minimikulutukseen tarvittavan rahamäärän.
Rippikoululeirit maksavat hieman alle sadasta eurosta monen sadan erikoisrippikouluihin, kuten vaellus- tai laskettelurippikouluihin.
Sähköisesti haettu henkilökortti maksaa 54 euroa, perinteisesti ”käyntiasioinnilla” haettu 60 euroa. Passikuvien hinta vaihtelee 20-30 euroon.

Kultrainen kenkä kuluneella alustalla

Selkä kipee

Jostain syystä elämä on tuonut minut köyhyyden äärelle. Ihmisten ja olosuhteiden äärelle, joissa tiedetään miltä tuntuu, kun ei vaan pysty. Ei tee mieli vastailla miksei, eikä kuulla lisäkysymyksiä.

Se on niin sairaan vaikeaa. Selittää, saada selville. Ymmärtää mistä tässä on kyse. Kirjoitin tekstit Hyvä mieli ja Paha haju, tietämättä mitä niistä ajatellaan. On helppoa kirjoittaa anonyymisti, en nolaa ketään enkä aiheuta pahennusta.

Siitä huolimatta sisälläni myllää ja tunnen itseni jotenkin petturiksi. Meillähän pitäisi olla yhteinen sopimus, ettei näistä huudella kylillä. Jokainen pitää huolen omista asioistaan, omista rahoistaan.

Silti ajattelen, että kyllähän sen tyhmäkin näkee, että ollaan köyhiä. Keisari ilman vaatteita, niinhän sitä lasten sadussakin opetetaan. Jokainen näkee keisarin kävelevän ilkosen alasti, mutta yhteisestä sopimuksesta jokainen esittää osansa, on niin kuin ei näkisikään.

Nyt törmäsin ihmiseen, yhteisöön ja vaikuttajiin, jotka ovat päättäneet nähdä. Päättäneet kertoa keisarille, että sinä olet alasti. Me halutaan auttaa sinua. Tässä yhteiskunnassa tarvitaan niitä vaattureita, jotka auttavat kirjoittamaan tämän sadun lopputekstit uudelleen.

Kuka haluaa olla se keisari, joka myöntää olevansa nolo ja alasti?  Se joka tarvitsee apua. Luulen että suurin osa avuntarvitsijoista on loihtinut itselleen tuhkimon asun, jotta saisi elää prinsessana ihmisten ilmoilla. Nykyään se on mahdollista, kun on pikavipit ja osamaksut. Ei ole pakko näyttää köyhältä, eikä erottua joukosta.

Kuka haluaa olla se keisari, joka myöntää olevansa nolo ja alasti?  Se joka tarvitsee apua.

Nämä tuhkimot kuitenkin tietävät, että kello käy ja taika haihtuu. Tilanteet muuttuvat ja tulee aika, kun pitäisi käyttää rahaa. Ihan oikeaa reaaliaikaista rahaa, jotta voisi maksaa itsensä sisään seurapiireihin. Maksaa pääsyliput, taksit ja vielä syödäkin jotain. Tarinan prinssit ja prinsessat muuttuvat ihmisiksi, väsyneiksi ja vaivaisiksi. Vedotaan milloin mihinkin, jotta säästyttäisiin siltä tosiasialta, että tuhkimon rooli prinsessana tulee liian kalliiksi.

Syitä kyllä löytyy, miksi kieltäytyä tilanteista, joihin ei oman tilanteensa takia yksinkertaisesti ole varaa osallistua. Milloin on selkä kipeä ja milloin mitäkin. Meidän pikku prinsessa, ei onneksi vielä tiedä, ettei sillä olisi oikeasti varaa käydä jäätelökioskilla muiden lasten mukana.

Meidän pikku prinsessa, ei onneksi vielä tiedä, ettei sillä olisi oikeasti varaa käydä jäätelökioskilla muiden lasten mukana.

Haluan tehdä taikoja, jotta lumous säilyisi vielä vähän aikaa, kunnes meitä kohtaavat paremmat ajat.

Nimimerkki HH – ei mulla mikään oo

Lue kirjoittajan aiemmat blogit

Hyvä mieli

Paha haju

Aikuisen kämmen, jonka päällä pienen lapsen kämmen.

Paha haju!

Mikä täällä haisee?

Nolottaa, hävettää, itkettää. Itku tarttuu kurkkuun. Vuosien päästä ei enää itketä. Ei oikeastaan osaa, eikä halua. Mitä se auttaisi? Ei ole äitiä eikä isää, joka ymmärtäisi, saati lohduttaisi. Ei ne tajua, kuinka vaikeaa on asua meillä. Vanhassa talossa, savulta haisevissa vaatteissa.

On kyllä äiti ja isä, jotka ovat meidät tänne tuoneet. Vai ovatko? Ollaanko nälkävuosien siirtolaisia vasten omaa tahtoa, vai muodikkaita downshiftaajia hienoine aatteinemme?

Lapsi oppii myös, kuinka asioihin suhtaudutaan, mitä asioita perheessä arvostetaan.

Ei sitä pieni lapsi erota eikä tunnista, minkä takia pennosia lasketaan. Sen lapsi kyllä aistii ja huomaa, ovatko vanhemmat iloisia vai surullisia. Huolissaan vai innoissaan. Toiveikkaita vai toivottomia.

Lapsi oppii myös, kuinka asioihin suhtaudutaan, mitä asioita perheessä arvostetaan. Miten työstä, rahasta, muista ihmisistä tai tulevaisuudesta puhutaan. Ajan mittaan sen myös tajuaa, onko elämäntapa valinta vai perintö, jonka kanssa vaan on opittava elämään.

Toiset meistä onnistuvat karistamaan menneet taakseen, suuntaamaan kohti omia polkuja ja jopa menestymään. Välittämättä sen enempää lapsuuden puutteellisista oloista, alkeellisesta ravinnosta tai kyvyttömistä vanhemmista.

Monille vähävaraisille lomakkeiden täytöstä, keikkatöistä tai muusta selviytymistoiminnasta on tullut kokopäivätyötä.

Toiset meistä eivät osaa lähteä eivätkä hakea muutosta. Elämää jatketaan ja eletään niin kuin on nähty kotona tehtävän. Nipistetään ja selvitään. Suhtaudutaan ja sopeudutaan. Monille vähävaraisille lomakkeiden täytöstä, keikkatöistä tai muusta selviytymistoiminnasta on tullut kokopäivätyötä.

Mikäli ihminen selviää masentumatta ja luovuttamatta, niin vielä ei ole suurta hätää. Arjessa voi olla iloa, kekseliäisyyttä ja luovuutta, sellaisia seikkailuja ja tarinoita, joita muut lapset vain kuuntelevat kateellisina.

Monesti arvosi mitataan sen mukaan mitä teet, mitä omistat ja mihin sosiaalisiin tilanteisiin pystyt osallistumaa

Ei köyhyys eikä varattomuus tee ihmisistä laiskoja, tyhmiä tai kyvyttömiä elämään hyvää elämää. Tämän ymmärtäminen ja kokeminen arjessa ihmisten keskellä on joskus vaikeaa.  Monesti arvosi mitataan sen mukaan mitä teet, mitä omistat ja mihin sosiaalisiin tilanteisiin pystyt osallistumaan.

Sama ongelma meillä on maalla ja kaupungissa, mutta näyttämöt vaihtuvat.  Maalla sinua arvioidaan sen mukaan missä asut, millainen on kotisi ja millä autolla perheesi ajelee. Kaupungissa merkitsee, pystytkö syömään ulkona, käyttämään rahaa ja aikaa shoppailuun, harrastamaan muiden mukana.

En ole tutkinut köyhyyden periytymistä tai laajemmin ihmisten kokemuksia siitä. Sen sijaan tiedän, miltä tuntuu katsoa sivusta, kun äiti käy kaupassa. Laskee rahoja. Laskee tuotteita. Menee kassalle, ottaa pois tuotteita. Kassa laskee rahoja. ”Tästä puuttuu vielä”, kassa sanoo. Äiti laskee rahoja ja sanoo, että ota pois vielä tuo.

Pienempänä se on normaalia. Näin meillä kauppareissussa monesti käy. Isompana se hävettää. Siinä vaiheessa on jo oppinut, ettei kaupassa kysellä mitään. Saisinko, ostaisitko, ovat jo kauan sitten tehottomaksi todettuja pyyntöjä. Enemmin kysytään, saitko, riittikö? Lapsi oppii kulttuurin siinä sivussa. Ei sitä silloin mieti, että miksi meillä on tällaistä tai onko muillakin. Sitten kun sen tajuaa, niin ei halua enää miettiä.

Leima jonka köyhyys jättää, saattaa olla hyvin näkymätön, vaikeasti tunnistettava.

Leima jonka köyhyys jättää, saattaa olla hyvin näkymätön, vaikeasti tunnistettava. Se leima kuitenkin on olemassa, sen perusteella joko pääset mukaan porukkaan tai et pääse.

Eri ihmisissä on erilaisia leimoja. Ne voivat olla aistittavissa hyvin eri tavoin. Ajan myötä saattaa olla, että olet itse ainut ihminen, joka sen leiman näkee ja kokee, mutta se on olemassa. Sen leiman peittämiseen kuluu valtavasti energiaa ja aikaa, ei rahaa, koska sitä ei ole.

Eihän kukaan halua olla taksissa se lapsi, joka haisee pahalta, vanhalta talolta. Minä olin ja tunnen suurta myötätuntoa ja rakkautta niitä lapsia ja ihmisiä kohtaan, joista kuulen puhuttavan arvostellen ja valikoiden. Ihmisten, joiden piti tulla auttamaan eikä arvostelemaan.

”Hyi, että siellä haisi pahalla, minä en ainakaan suostu siellä perheessä työskentelemään!”

Nimimerkki HH – ei mulla mikään oo

Lue kirjoittajan ensimmäinen blogi Hyvä mieli!