Miten arki sujuu koronarajoitusten kanssa? Millaisia vaikutuksia sillä on pikkuriikkisellä budjetilla elävälle? Asia nousi esiin eräässä keskustelussa heti ensimmäisten rajoitusten tultua voimaan. Olisiko niillä jo näin pian vaikutuksia? Kysyin Facebook-ryhmässä ihmisten kokemuksia, mielipiteitä, havaintoja. Sain kolmessa päivässä yli viisikymmentä vastausta. Kiitos kaikille, jotka jaoitte kokemaanne.

Ei voi ostaa varastoon, koska rahaa ei ole varastossa

Ensimmäiset kommentit koskivat ruokaa ja hamstraamista.

Minua varakkaammat ovat hamstranneet edullista ruokaa kaupasta.

Ei sitä mitään varastoon voi ostaa, koska ei ole sitä rahaa varastossa!

Mielestäni köyhyyttä kokevat ihmiset tulevat maksamaan tästä kriisistä kovimman hinnan monella tapaa. He ei edes saa edullista hankittua koska joku on ostanut kaiken tukussa.

Muuten nyt ei näy myöskään punasilla lapuilla olevia ruokia lainkaan. Ruoka-avut ovat käytännössä myös pulassa itse ruoan suhteen.

Pelikoneista säästyneet rahat ruokaan

Jotain positiivistakin nousi esiin: Pelikoneet on suljettu. Ravintolat ja kahvilat on suljettu. Säästyneet rahat voi käyttää vaikka ruokaan.

Pelikoneet ovat kiinni kaupoissa. Rahat voi nyt käyttää vaikka makkaraan ja kalliiseen salaattipussiin.

Tälläkin kolikolla on kaksi puolta. Pelihaitat ehkä vähenevät, jos pelaaminen ei siirry nettiin, mutta ketkä loppupeleissä joutuvat jäämään paitsi jostakin tärkeästä, kun rahaa ei peliautomaateista kerry jaettavaksi sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteiseen hyvään samalla tavalla kuin aiemmin. Köyhätkö?

Ryhmässä ehdotettiin sellaisten avustuskassien kohdennettua jakoa, joissa olisivat mukana käsidesit ja muut nyt ylimääräisiä kuluja tuovat tuotteet:

Meille suoraan kohdennettua avustuskassien jakoa, mukana varmuusvarastot, desit yms!

Kriisissä voi syntyä myös entistä parempia toimintatapoja

Tulkitsen, että huoli ruokahuollosta on suuri, mutta onko se aiheellinen. En usko, että meiltä loppuu ruoka. Totutut toimintatavat kyllä joutuvat mullistuksiin, mutta löytyy uusia tapoja, keinoja, joista saattaa tulla hyvinkin toimivia, jopa parempia tapoja. Epätietoisuus ja epävarmuus ovat tässäkin suurina huolina.

Ruokakassien jako on Helsingissä siirtynyt Myllypurosta ja Veikko Hurstilta seurakunnille. Jako toimii hyvin, sillä seurakunnilla on diakoniatyöntekijöiden apuna vapaaehtoisia. Olen keskustellut asiasta Malmin seurakunnan henkilöiden kanssa.

Totta on, että rahaa ei ole varastossa, joten ei voi ostaa ruokaakaan varastoon. Mutta onko hamstraaminen ylipäätänsäkään tarpeellista? Ymmärrän toki, että helposti hurahtaa hysteriaan, kun sitä näkee ympärillään. Itselläni on ollut jo vuosia tapana käydä kaupassa kerran pari viikossa. Pidän aina kotona muutaman päivän ”varmuusvarastoa” monista eri syistä.

Mutta nyt tietysti mieltä kiertää huoli sairastumisesta ja siihen varautumisesta. Jos en saakaan apua mistään. Jos tukiverkostoni väki on myös sairaana. Jos tilanne pitkittyy kuukausiksi, voidaanko taata, että ruokaa todella riittää.

Lapsiperheiden ruokalasku voi kasvaa ylivoimaisen suureksi

Huoli lasten kouluruokailun loppumisesta on aiheellinen. Monelle vähävaraisen perheen lapselle se on ollut päivän ainoa lämmin ruoka. Kun köyhän kotitalouden lapset eivät saa kouluruokaa, voi ruokalaskun kasvu olla ylivoimainen.

Eräs ystäväni kertoi, että hänen lastensa koululla pyritään järjestämään ruokailu sitä haluaville. Etukäteisilmoittautuminen on välttämätöntä, että osataan varata riittävä määrä ruokaa. Oppilaita on ystäväni kertoman mukaan ruokailemassa 30–40 päivässä.

Toinen ystäväni, jolla on kaksi kouluikäistä poikaa, nyt kotiopetuksessa, kertoi, että etätyönteko jää usein iltapäivään, iltaan, kun on vahdittava lasten koulutehtävät ja laitettava kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Ruokalasku on kasvanut parissa viikossa merkittävästi. Huolena on, että raha ei välttämättä riitä koko kuukaudeksi. Lomautuskin on uhkana.

Missä skannata ja tulostaa?

Toisena pääaiheena nousi esiin kirjastojen ja muiden yhteisten tilojen, kuten palvelukeskusten sulkeminen. Ongelma on mittava.

Harvalla työttömällä tai köyhällä on kotonaan mahdollisuus skannaamiseen tai tulostamiseen. Nyt koronan takia lähes kaikki palvelut on viety kiireen vilkkaa oikeastaan täysin nettiin. Tämä lisää huolta toimeentulosta, etuuksien hakemisesta ja asioiden hoitamisesta.

Ongelma kun ei oo omaa skanneria eikä älypuhelinta jolla lähettelis laskuja kelaan ttt:n maksettavaks. Riskiryhmäläinen ei sais liikkua ulkona.

Miten saan asiani hoidettua? Katsooko Kela tai sossu nyt yhtään sormien läpi? Enpä usko!

Venyneet tukien käsittelyajat ovat kuolinisku monen taloudelle

Mieltä kiertää myös ajatus, riittävätkö Kelan rahat koronakriisissä. Miten käy sairauspäivärahojen ja toimeentulotuen? Entä TE-toimiston toiminta?

Venyneet käsittelyajat ovat kuolinisku työttömän, lomautetun, sairaan taloudelle. Ei ole jäänyt yhtään vararahastoa sukanvarteen.

Tukien viivästyminen on aina henkisesti raskasta. Se lisää epävarmuutta, jota kriisitilanteessa on muutenkin vaikka kuinka. Se nostaa pintaan tunteiden kirjon toiveikkuudesta synkkyyteen ja alistuneisuudesta taistelutahtoon, jos voimia vielä on jäljellä.

Ymmärrän huolen ja hädän toimeentulosta, murehdin sitä itsekin. Kohtuuttoman pitkät käsittelyajat sekä ongelmat toimittaa tarvittavat selvitykset Kelalle ilman ”kotitoimistoa” on huomioitava toimeentulotuessa!

Jossain on asuttava, maksettava säännölliset asumiskulut, puhelinlasku, lääkkeet. Laskujen kasaantuessa viivästysmaksut ja -korot lisäävät menoja huomattavasti. Korvaako toimeentulotuki ne? Ei todellakaan!

Kaikkien pitäisi tulla vastaan, ihan kaikkien

Tässä pitäisi kaikkien tulla vastaan: vuokranantajien, teleoperaattoreiden, sähköyhtiöiden…kaikkien. Laskujen kasaantuessa kasaantuvat murheetkin. Yksin niistä selviäminen voi olla monelle liikaa.

Viruskaaoksen seurauksena liikevaihtoaan menettävistä yrittäjistä ja lomautetuksi joutuvista työntekijöistä kannetaan huolta ja heille järjestetään tukea. Hyvä niin. Vähemmälle huomiolle jäävät ne, joille seuraukset voivat olla kohtalokkaita, nimittäin yhteisnimikkeellä köyhät.

Valtio tukee yrityksiä. Miksi ei suoraan myös meitä köyhiä?

Palataanko normaaliin vai suurempaan niukkuuteen?

Kriisitilanteissa ihmisten henkiset voimavarat punnitaan. Miten saan voimavaroja kasvatettua? Kun on elänyt vuosia ahdingossa, onko enää voimavaroja uudesta kriisistä selviytymiseen?

Kun kriisin jälkeen joskus palataan takaisin ”normaaliin” elämään, jatkuvatko huolet silloinkin? Useat elävät vain tukien varassa. Leikataanko niitä, kun maan talous on vaikeuksissa? Saavatko ihmiset silloin vielä tarvitsemansa avun?

Enkä tarkoita vain taloudellista apua. Onhan selvää, että näin epävarmat ajat kuormittavat myös henkistä puolta. Mielenterveys horjuu, päihdeongelmat lisääntyvät.  Epävarmuus johtaa liian usein epätoivoon, näköalattomuuteen. Tilanteesta kärsivät lapset, vanhukset, perheet, me kaikki, jotka elämme ”kiikun kaakun -tilannetta”. Jaksaako kukaan huutaa loputtomiin apua? Kaikkein heikoimmat on helppo unohtaa.

Kirjoittaja on Suomen köyhyyden vastaisen verkoston EAPN-Finin Kansalaistoimintaryhmän koordinaattori. Ryhmässä toimii köyhyyttä kokeneita ihmisiä.