13.3.2015

Voiko köyhyyttä ymmärtää kokematta sitä, kysyy Alf Rehn kolumnissaan (HS 21.2.2015). Köyhyyden kokemiseen on vaikea ellei mahdotonta päästä suoraan sen ulkopuolelta. Pahimmillaan yrityksestä tulee sitä sosiaalipornoa. Köyhyyttä voi tutkia ja käsitteellistää (ks. esim. Köyhyys, syitä ja seurauksia, EAPN-fin 2014). Köyhyyden ymmärtämiseen pääsee kiinni myös muuntamalla tuota kokemusta arjen tarinoiksi, toteaa Rehn. Kun tarinat liittyvät toisiinsa ja kutsuvat esiin uusia, syntyy tilaa ymmärrykselle ja tulkinnoille.

Wieniin helmikuulle oli kutsuttu köyhyyttä kokevien kansalaisten eurooppalaisen verkoston (People experiencing Poverty, PeP) edustajia valmistelemaan ensi syksyn suurta kokoontumista Brysseliin. Tuo syksyn tapahtuma on yksi Euroopan köyhyyden vastaisen verkoston (European Antipoverty Network, EAPN) vuotuisista toiminnoista. Wienissä pohdittiin paljon tuota ”kääntämisen” ongelmaa: kuinka köyhyys voi tulla ymmärretyksi ja ymmärrettäväksi.

Köyhyyden kielet ovat Euroopassa moninaiset. Kyse ei ole vain siitä, kuinka eri maista tulevat saavat itsensä simultaanitulkattua toisilleen – ja siinähän EU on ollut kaiketi hyvä. Kyse on myös kulttuurista tulkinnoista. Meillä on kokemusta esimerkiksi siitä, kuinka erilaista maaseudun ja kaupungin köyhyys on ollut. Kaupungin köyhä on käyttänyt vaihtotaloutta selviytymisessään, maaseudun taas käyttötaloutta (Kylmälä 1990), mikä johtaa erilaisiin elämäntapoihin ja strategioihin arjessa. Jakamalla ja vertailemalla noita kokemuksia pääsemme johonkin ymmärrykseen suomalaisen köyhyyden piirteistä ja myös sen historiasta.

Köyhyys ei ole pelkästään kokemus, vaan se on myös ”sosiaalisia konstruktioita”, konstruktioita siinä mielessä että politiikat ja hallinnan järjestelmät suhtautuvat köyhyyteen eri tavoin eri puolilla Eurooppaa. Nämä ”suhtautumiset” suuntaavat köyhien katsetta omaan tilaansa. Pohjoismaisen hyvinvointimallin sisäistäneet, kuten minä, pitävät outona että Italiassa jaetaan kouluruokaa, mutta vain kaikkein köyhimpien perheiden lapsille. Italialaisille köyhyysaktivisteille se on voitto, itse koen sen köyhien leimaamiseksi. Tässä tulkiksi tarvitaan vaikkapa Valter Korpea: mallit ja hallinnan tavat ovat erilaisia.

Ehkä haastavin kääntämisen ongelma on siinä, että nuo hallinnat ja politiikat ottavat niin suuren tilan ja kokemuksen ääni joutuu olemaan hyvin reaktiivinen. Työttömät yhdistyksissään pohtivat säädösviidakon muutoksia ja työvoimahallinnon organisaatiouudistuksia. Jo pelkästään noiden prosessien seuraaminen vie vaivaa ja katseen pois itsestä. Elämme kahdessa maailmassa, systeemin ja arjen maailmoissa. Mitä köyhempi kansalainen on, sitä suuremman osan systeemi vie hänen olemisestaan. Systeemin edessä köyhä tulee riisutuksi yksityisyydestään ja hän on sidottu systeemin odotus- ja valmiustiloihin, totesi samainen Alf Rehn radiossa (Yle Radio1 3.3.2015).

Jos systeemi kerran kolonisoi köyhän elämää niin kuin näyttää, onhan silloin hienoa että köyhälle tarjotaan mahdollisuutta tulla kuulluksi – vaikkapa ensi syksynä Brysselissä. Köyhän kuuleminen ei kuitenkaan suoraan merkitse hänen kokemustensa ymmärtäväksi tulemista. Hänen täytyy tulla myös kuultavissa olevaksi.

On haasteellista lausua köyhän kokemuksista sellaista mikä ei palaudu vain reaktioiksi etuuksista tms. Tarvitaan tilaa kertomuksille, jotka välittävät elämämme perustuntoja, sentimenttejä. Työttömyys paljastuu silloin myös kunnian kysymykseksi. Arjessa selviytyminen vaatii myötätuntoa ja solidaarisuutta, altruismia, mutta myös egoismia. Myös vihalle on oltava jäsennyksen paikka, surusta, jaksamattomuudesta ja masennuksesta puhumattakaan.

Sitten tarvitaan se seuraava askel: kuinka tästä kaikesta saadaan esitys jonka systeemikin ymmärtäisi, tunnistaisi, tulisi vaikutetuksi? Olemme yrittäneet muutaman CABLEna*) tunnetun yhteisövalmennusprosessin kautta löytää reittiä kokemuksista toimintaan ja maailman edes hienoiseen muuttamiseen. Olemme huomanneet, että kokemuksista nousevien tarinoiden verkottaminen luo sosiaalista pääomaa porukan kesken. Se taas antaa potkua uusille käsityksille tekemisen mahdollisuuksista. Kertoo varmaan jotain aikakautemme luonteesta, että useimmat tällaiset prosessit ovat johtaneet ajatuksiin itsemme ja välittömän sosiaalisemme muuttamisesta. Poliittisen toiminnan me-vaadimme-subjekti odottaa vielä tulemistaan. Vai onko se korvautumassa teemme-mitä-haluamme-ja siellä-missä-haluamme-subjektilla?

Jouni Kylmälä, PeP-toiminnan koordinaattori Suomessa ja yhteisövalmentaja, Helsingin Diakonissalaitos

*) CABLE = Community Action based Learning for Empowerment