Anna-Stina Nykänen istuu pöydän ääressä kahvikuppi edessään

Köyhyys jää yhteiskunnassa piiloon, jos ihmiset eivät ole valmiita kertomaan siitä julkisuudessa

Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen pohti 10. marraskuuta yhdessä Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen jakavan raadin kanssa köyhyyttä käsittelevää journalismia. Hänestä köyhyydelle tarvitaan lisää näkyvyyttä ja lisää ihmisiä puhumaan siitä julkisuudessa.

Jos köyhyyttä kokevat ja sitä muuten tuntevat eivät tule julkisuudessa esiin, asiaa ei yksinkertaisesti käsitellä. Se jää yhteiskunnassa piiloon.

Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen palkitsemiskriteerien mukaan jutuissa pitää kuulua köyhyyttä kokevien ihmisten ääni. Tunnustuksen saajan päättävät raatilaiset kuitenkin pohtivat sitä, mitä köyhyyttä kokeneelle ihmiselle seuraa, jos hän kertoo mediassa kipeistä henkilökohtaisista asioista. Hyötyvätkö hänen tarinastaan vain toimittajat ja isot mediayhtiöt. Tunnustuksen jakava raati koostuu köyhyyttä kokeneista ihmisistä.

Metsästävätkö toimittajat sensaatiouutisia, nk. sosiaalipornoa? Saavatko he sensaatio-otsikolla hankituista klikkauksista jotain etua itselleen? Moni miettii myös läheisten asemaa, kun joku kertoo julkisuudessa vaikkapa perheensä köyhyydestä. Perheenjäsenillä voi olla asiasta erilaisia näkemyksiä.

Näitä asioita kokenut toimittaja Anna-Stina Nykänen pohti raatilaisten kanssa.

”Jos köyhät tekevät lakon, eivätkä anna haastatteluja, ei niitä kukaan kaipaa.”

”Kansa ei ole valmis maksamaan köyhien elämästä kertovista jutuista”, Anna-Stina Nykänen aloitti raatilaisten kysymyksiin vastaamisen. Jos köyhyyttä kokevat ja sitä muuten tuntevat eivät tule julkisuudessa esiin, asiaa ei yksinkertaisesti käsitellä. Se jää piiloon. Se ei se poista klikkiotsikoita tai muita median varjopuolia.

”Jos köyhät tekevät lakon, eivätkä anna haastatteluja, ei niitä kukaan kaipaa.”

Nykänen korosti, että köyhyydelle tarvitaan lisää näkyvyyttä ja lisää ihmisiä puhumaan siitä julkisuudessa. Sellainen aika on ohi, että vain ”asiantuntijat” puhuvat ihmisten asioista.

Nykänen kertoi, että on iso työ saada näkyville köyhyydestä kertovia juttuja. Hän toivoi, että köyhyyttä suoraan käsittelevien juttujen lisäksi tehtäisiin juttuja, joissa köyhyysnäkökulma tulisi esiin eri ilmiöistä kirjoitettaessa: Miten köyhyys edesauttaa radikalisoitumista? Voiko lihavuuden taustalla olla köyhyyttä ja elintasoeroja? Köyhyys pitäisi ottaa näkökulmana myös uutisjuttuihin.

Nykänen kertoi, ettei toimittajan palkka muutu sen mukaan, onko juttu saanut klikkauksia, luetaanko sitä tai onko se hyvä. Lehdissä ei ole palkkiojärjestelmää, jonka mukaan yksittäinen toimittaja saisi sensaatioilla lisää rahaa.

Toimittajalla ja toimittajalla on eroja, samoin eri medioilla

Nykänen kehotti aina tutustumaan haastattelua pyytävän toimittajan aiempiin töihin – millaisella tyylillä ja näkökulmilla hän on kirjoittanut. Hän korosti, että hänen pitkällä kokemuksellaan on aivan eri asia tehdä juttuja vaikeista aiheista kuin vaikkapa parikymppisen uutistoimittajan, jonka pitää saada juttu nopeasti valmiiksi.

Nykänen listasi toimittajatyyppejä näin:

  • tykkää kirjoittaa
  • maailmanparantaja, hyvällä asialla
  • seikkailija
  • tutkiva
  • itsensä juontaja-julkkistoimittajaksi mieltävä

Itsensä Nykänen mieltää maailmanparantajaksi.

Hyvä on myös tutustua siihen mediaan, johon haastattelua pyydetään. Mediat ovat hyvin erilaisia. Helsingin Sanomia ei alun perin perustettu tekemään rahaa vaan hyvää, mutta nyt se toki on pörssiyhtiö. Silti se on hyvin erilainen media kuin vaikkapa Seiska.

Nimettömyys ja kasvottomuus vähentävät luotettavuutta

Raatilaiset pitävät kovana vaatimuksena sitä, että haastattelu on yleensä annettava omalla nimellään ja kasvoillaan. Nykäsestä haastateltavaa ei pidä mystifioida nimettömyydellä. Jos näin tehdään, lukija miettii, onko tässä kaikki, jääkö jotain kertomatta, onko jokin syy, miksi haastateltava ei esiinny omalla nimellään.

Nimettömyys vie luotettavuutta. Ja aina löytyy myös joku toinen, joka kertoo asiasta omalla nimellään.

Haastattelun antamista pitää aina harkita huolella. On hyvä miettiä muun muassa sitä, mikä asia omassa elämässä on niin hävettävä, ettei sen kanssa pysty elämään viiden vuoden päästä, kun joku törmää aiemmin annettuun haastatteluun.

Kannattaa suostua vasta, kun on miettinyt asiaa perusteellisesti ja tutustunut toimittajaan ja mediaan. Kun haastattelun on antanut, ei voi enää vaatia, ettei sitä julkaistaisikaan.

Nykänen ei ole urallaan törmännyt siihen, että jollekin haastateltavalle olisi tullut artikkelista raskaita seuraamuksia. Hän kehotti miettimään, aiheuttavatko mahdollisia seurauksia julkisuus vai ne asiat, joista kerrotaan.

Myös kärsimyksen pitää näkyä mediassa

Raatilaisia epäilytti se, että joskus haastatteluita antavat vaikkapa huonossa kunnossa olevat päihteiden käyttäjät. Käyttävätkö toimittajat heidän haavoittuvaa asemaansa hyväksi?

Nykänen korosti, että on selvää, ettei huono-osaisia ihmisiä saa käyttää hyväksi, mutta heitä pitää näkyä julkisuudessa. ”On tärkeää, että myös kärsimys ja ”pahat asiat” näkyvät mediassa. Ei pidä haastatella vain niitä, jotka ovat selvinneet, vaikka näitä kannustavia juttuja toki tarvitaan.”

”Kärsimys herättää myötätunnon. Toimittaja voi olla rinnalla kärsimyksessä. Sitä ei pidä pelätä, että asiat ovat myös huonosti, koska oikeasti ne kuitenkin ovat.”

Erilaiset tukiverkostot ovat hyvin tärkeitä, kun sovitaan vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten haastatteluita. Näimä voivat koostua omasta ohjaajasta, vertaisryhmästä tai henkilökunnasta päiväkeskuksessa, jossa ihminen käy usein. He voivat kertoa, onko haastateltava sellaisessa kunnossa, että pystyy antamaan haastattelun. He myös tukevat häntä.

Tällaiset tukiryhmät voisivat Nykäsestä olla aktiivisempia suhteessa julkisuuteen; analysoida minkä medioiden ja keiden toimittajien kanssa kannattaisi tehdä yhteistyötä ja olla toimittajiin yhteydessä. Tällöin toimittajien ei tarvitse lähteä etsimään haastateltavia piikityspaikoilta.

Tunnejournalismia ja toisen ymmärtämistä

Anna-Stina Nykänen yrittää työssään löytää ymmärrystä, jota hänellä ei ole aiemmin jostain asiasta tai ihmisryhmästä ollut. Hän haluaa itse muuttua tämän ymmärryksen mukana. Toisaalta ketään ei voi ymmärtää täydellisesti, mutta joka tapauksessa hän yrittää ja pystyy tekemään juttuja hitaasti ja huolella, kerimään auki monimutkaisia vyyhtejä. Tätä lähtökohtaa ei ole uutistyössä.

Korona-aika on saanut Nykäsen kehittämään tunnejournalismia: hän tekee parhaillaan Tunne Suomi -juttusarjaa.

Korona-aika on tehnyt selväksi, että kaikki asiat ovat epävarmoja. Niihin ei ole varmoja vastauksia ja elämässä on koko ajan muutenkin vyyhtejä, joihin ei ole selviä vastauksia. Epävarmuudessa syntyy vahvoja tunteita: leimahduksia ja ryöpsähdyksiä somessa ja ties missä. Ymmärryksen syntyminen taas on hidasta.

”Kun maailma on murroksessa, on lisättävä yhteistä ymmärrystä tai hajoamme yksilöinä ja yhteisöinä”, Nykänen on kirjoittanut.

Tunnustuksen luomisessa on tehty yhteistyötä toimittajien kanssa

Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen kehittämisessä on tehty eri vaiheissa yhteistyötä toimittajien kanssa. Tunnustus on lähtöisin Itävallasta ja siellä sitä luotiin alun perin yhteistyössä toimittajien ja toimittajajärjestöjen kanssa. Samoin tehtiin Suomessa 2017, kun tunnustuksen jakamisen kriteereitä sovitettiin Suomeen. Myöhemmin yhteistyötä on tehty Köyhä mediassa -oppaan laatimisessa.

Tunnustus jaetaan noin kymmenessä Euroopan maassa – viime vuosina vaihtelevasti koronatilanteen mukaan. Joissain maissa yhteistyötä toimittajien kanssa tehdään joka vuosi. Joissain maissa tunnustuksella on toimittajia ”lähettiläinä”, jotka tekevät sitä tunnetuksi.

Erja Saarinen

Tutustu Kunnioittavasti köyhyydestä 2021 -ehdokkaisiin.