Euroopassa köyhyysrajana käytetään yleisesti pienituloisuuteen perustuvaa määritelmää, mikä on 60 prosenttia kotitalouksien käytettävissä olevasta mediaanitulosta. Mediaanitulo tarkoittaa keskimmäistä tuloa, kun kaikkien kotitalouksien tulot laitetaan suuruusjärjestyksessä jonoon. Eli kun kotitaloudella on käytettävissään alle 60 % väestön keskimääräisestä käytettävissä olevasta tulosta, se on määritelmällisesti köyhä.

Mediaanituloon ja pienituloisuuteen perustuva suhteellinen köyhyys voi paradoksaalisesti myös vähentyä esimerkiksi silloin kun kansantalous on vaikeuksissa ja kaikista rikkaimpien tulot pienenevät, vaikka tällä ei olisikaan mitään positiivista vaikutusta pienituloisten elinolosuhteisiin. Pienituloisella henkilöllä voi periaatteessa olla myös merkittävää omaisuusvarallisuutta (esimerkiksi perittynä).

Näistä syistä johtuen köyhyyden mittaamiseksi tarvitaan pienituloisuuden lisäksi myös muita mittareita.

EU:n Eurooppa 2020 -strategiassa puhutaan köyhyysriskissä tai köyhyysuhan alaisina elävistä (at risk of poverty or social exclusion, AROPE). Syrjäytymis- ja köyhyysriski lasketaan vuonna 2010 käyttöön otetun EU-kriteeristön mukaan kolmella indikaattorilla: suhteellinen köyhyysriski (pienituloisuus), aineellinen puute ja kotitalouden vajaatyöllisyys.

Köyhyyttä mitataan erilaisilla tilastollisilla indikaattoreilla. Esimerkiksi aineellista puutetta mitataan EU:ssa laskemalla, onko henkilöllä varaa neljään yhdeksästä indikaattorista (yllättävät menot, vuokra ja laskut, lihaa, kalaa tai vastaavaa proteiinia sisältävä ateria joka toinen päivä toinen päivä, asunnon lämmitys, viikon loma vuodessa, auto, väritelevisio, pesukone tai puhelin). Vajaatyöllisyys lasketaan taas kotitalouksien työikäisen väestön työllisyysasteen perusteella.