Köyhyyden määrittelystä ja mittaamisesta
Köyhyyden määrittelemiseksi on erilaisia käsitteitä ja mittareita, joilla on omat hyvät ja heikot puolensa. Kokonaiskuvaa köyhyydestä on hyvä hahmotella useammanlaisin kuvaus- ja mittaustavoin.
Köyhyys jaetaan yleensä absoluuttiseen ja suhteelliseen köyhyyteen.
Absoluuttisella tai äärimmäisellä köyhyydellä tarkoitetaan tilaa, jossa ravinnon, vaatetuksen ja asumisen vähimmäisedellytykset eivät täyty. Se on yleisintä kehittyvissä maissa.
Suhteellisella köyhyydellä tarkoitetaan yksilön tai ryhmän selkeää huono-osaisuutta verrattuna muun väestön keskimääräiseen elintasoon tai elintapaan. Siinä elävät joutuvat kamppailemaan elääkseen normaalia elämää ja pystyäkseen osallistumaan yhteiskunnan taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin toimintoihin.
Euroopassa köyhyysrajana käytetään yleisesti pienituloisuuteen perustuvaa määritelmää, mikä on 60 prosenttia kotitalouksien käytettävissä olevasta mediaanitulosta. Mediaanitulo tarkoittaa keskimmäistä tuloa, kun kaikkien kotitalouksien tulot laitetaan suuruusjärjestyksessä jonoon. Eli kun kotitaloudella on käytettävissään alle 60 % väestön keskimääräisestä käytettävissä olevasta tulosta, se on määritelmällisesti köyhä.
Mediaanituloon ja pienituloisuuteen perustuva suhteellinen köyhyys voi paradoksaalisesti myös vähentyä esimerkiksi silloin, kun kansantalous on vaikeuksissa ja rikkaimpien tulot pienenevät, vaikka tällä ei olisikaan mitään positiivista vaikutusta pienituloisten elinolosuhteisiin. Pienituloisella henkilöllä voi olla myös esimerkiksi perittyä varallisuutta.
EU käyttää myös useasta osatekijästä koostuvaa, köyhyys- tai syrjäytymisriskiä kuvaavaa AROPE-indikaattoria, englanniksi At Risk of Poverty or Social Exclusion. Henkilö tai kotitalous määrittyy köyhyys- tai syrjäytymisriskissä eläväksi, jos se täyttää yhden tai useamman seuraavista kriteereistä: kokee pienituloisuutta, vajaatyöllisyyttä tai vakavaa aineellista tai sosiaalista puutetta.
Vakavasta aineellisesta ja sosiaalisesta puutteesta on kyse, kun ihmiseltä puuttuu vähintään seitsemän kolmestatoista puutetta kuvaavasta asiasta. Näistä seitsemän koskee kotitalouksia ja kuusi yksilöitä. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi kyky suoriutua yllättävistä menoista, lihaa, kalaa, kanaa tai kasvisproteiinia sisältävä ateria joka toinen päivä ja internetyhteys.
Lasten aineellisella puutteella tarkoitetaan sitä, ettei kotitaloudella ole varaa tiettyihin lapsen elämään kuuluviin perusasioihin. Näitä ovat muun muassa vähintään kahdet kengät, lihaa, kalaa, kanaa tai kasvisproteiinia sisältävä ateria joka päivä, omalle ikäryhmälle sopivien kirjojen hankkiminen ja kouluretkille osallistuminen. Tätä mitataan kolmellatoista eri mittarilla.
Köyhyyden kuvaajiksi on luotu tarve-, viite- tai minimibudjettiin perustuvia mittareita. Ne tavoittavat myös köyhyyden absoluuttista ulottuvuutta – sitä, etteivät ravinnon, vaatetuksen tai asumisen vähimmäisedellytykset täyty. Minimibudjetit ovat kotitalouksille laadittuja kulutus- tai hyödykekoreja, jotka koostuvat jokaiselle välttämättömiksi katsotuista tavaroista ja palveluista. Hyödykekorit ovat sen suuruisia, että niillä voidaan mahdollistaa ihmisarvoiseen elämään riittävä elintaso.
Minimibudjettiköyhyysmittari kertoo, kuinka suuri osa väestöstä elää kotitalouksissa, joiden tulot eivät riitä kohtuulliseen vähimmäiskulutukseen. Toisin kuin pienituloisuusrajassa, minimibudjetissa huomioidaan asumiskustannukset. Lisäksi siihen perustuva köyhyysraja vaihtelee iän ja elämänvaiheen mukaan, sillä se ottaa huomioon kotitalouksien erilaiset tilantarpeet ja niiden vaikutuksen asumiskustannuksiin.
Köyhyys ei ole vain materiaalista puutetta, eivätkä rahasummat ja tilastot anna siitä täyttä kuvaa. Lisäksi tarvitaan tietoa ihmisten kokemuksista. Ilman niitä ilmiön monia puolia jäisi pimentoon.