Muistatko osallistuneesi tai kuulleesi keskustelun, jossa toistuu kysymys: ”Mutta mihin meillä on varaa?” Mikä tuossa kysymyksessä ärsyttää sinua? Minua ärsyttää sen ylimielisyys. Aivan kuin kysyjä sanoisi: Minä tiedän ja ymmärrän kyllä jotain sellaista, mitä sinunkin tulisi jo ymmärtää ja hyväksyä.
Tämä saa minut kiehumaan. Vastakkainasettelu on valmis, ja mielessäni pyörii vain yksi ajatus: Mihin hävisi me, jotka löysimme yhdessä ratkaisuja? Ehkä asiat tehtiin ennen ainakin vähän toisin? Sen ainakin tiedän, että mikään osa hyvinvointiyhteiskunnassamme ei ole tipahtanut taivaasta. Se on vaatinut jonkinlaista solidaarisuutta ihmisten kesken. Ehkä juuri asia, joka ajastamme tuntuu puuttuvan?
Sinäkin olet todennäköisesti istunut peruskoulun ruokalassa syömässä lounasta. Sekään olosuhde ei syntynyt vahingossa, vaan maksuttomasta kouluruoasta päätettiin keskellä sotaa rutiköyhässä Suomessa. Ei siksi, että rahaa olisi ollut liikaa, vaan koska pidettiin tärkeänä saada lapset kouluun ja kansakunnan toivot terveemmiksi.
Joka ainoa uudistus on aikanaan valittu toteutettavaksi – ja joka kerta prosessi on mennyt suurin piirtein samalla kaavalla:
- Ensin kiinnitettiin huomiota siihen, että jokin asia oli huonosti.
- Sitten esitettiin idea, joka saattoi aluksi kuulostaa mahdottomalta.
- Asiasta keskusteltiin – joskus kiivaastikin –, sillä uudistukset olivat valtavia.
Torpparin ja porvarin lapset samaan kouluun! Naisille äänioikeus! Vanhuudenturva, joka ei enää riipu omien lasten rahapussista tai hoitohalukkuudesta! Terveydenhoito, johon pääsee rahapussin koosta riippumatta!
Neuvola kaikille äideille ja lapsille!
Mihin meillä on varaa?
Kun tässä ajassa puhutaan hyvinvointiyhteiskunnasta, yleensä puhutaan vain siitä, mihin meillä on varaa. Ja siinä kaikki. Ikään kuin olisi olemassa yksi objektiivinen rajaus, jonka joku tietää, ja muiden pitäisi vain ymmärtää ja hyväksyä se. Mutta kysymys siitä, mihin meillä on varaa, ei ole koskaan vain rahakysymys. Se on myös kysymys siitä, mitä pidämme tärkeänä, mistä olemme valmiita luopumaan ja mistä emme. Kenen vastuulla mikäkin on? Ja kuka niistä saa päättää?
Moni tämän päivän itsestäänselvyys on joskus ollut – ainakin jonkun mielestä – täysin posketon vaatimus. Silti jotenkin asiat ratkaistiin ja niitä lähdettiin toteuttamaan, yhdessä. Menneessä sadassa vuodessa oli kyse enemmän meistä pystyvänä kansakuntana, joka voi ja haluaa yhdessä päättää, mikä on yhteiseksi hyväksi.
Seurasin sisareni Sonjan työskentelyä osana Hyvinvointivaltion vaalijoiden työryhmää työryhmää (Baer, Salonen, Uljas ja Nurmela), joka suunnitteli ja toteutti vuoden 2026 Maailmanparannuspäiville viisi metriä pitkän aikajanan. Luulen, ettei vastaavaa ole koskaan tehty. Se on vaikuttava kokonaisuus ja mikä parasta, sitä saa lainata!
Onko teille tulossa tapahtuma, jossa olisikin ”Mutta onko meillä varaa?” -väittelyn sijaan hedelmällisempää virittää keskustelua kiinnostavalla Hyvinvointiyhteiskunnan 100 vuotta -aikajanan ääressä? Jos näin on, lue mitä aikajanan rakentaminen herätti Sonja Baerissa (joka muuten ei ole mielenosoittajatyyppiä) ja tilaa aikajana omaan tilaisuuteesi.
Kuka vaatii – ja mitä?
Hyvinvointivaltio ei ole valmis. 2020-luvulla kysymys yhteisestä vastuusta ulottuu myös ilmastoon, luontoon ja tuleviin sukupolviin. Elokapina vaatii päättäjiltä nopeampia toimia ympäristö- ja ilmastokriisin hillitsemiseksi.
Kuvassa Elokapinan Kulovalkea-mielenosoitus pysäyttää liikenteen Mannerheimintiellä Helsingissä 10.6.2025.
Kuvaaja ja lähde: Elokapina / Extinction Rebellion Finland | Paikka ja aika: Mannerheimintie, Helsinki, 10.6.2025 | Lisenssi: CC BY 4.0
Kirjoittaja: Natalia Baer