Olen työskennellyt Sininauhaliiton Päiväkeskus2025 -hankkeessa nyt kaksi vuotta. Olen oppinut ennen kaikkea kohtaamispaikoista ja niiden toiminnasta, mutta myös lisää köyhyydestä. Kohtaamispaikat ovat opettaneet paljon siitä, miltä siellä käyvien köyhyys näyttää.
Puhuessani kohtaamispaikasta tarkoitan matalan kynnyksen olohuonetta, jonne kuka tahansa on tervetullut viettämään aikaa. Usein kohtaamispaikat ovat auki arkisin virka-aikaan, jolloin suurin osa työssäkäyvistä on töissä. Kohtaamispaikkakävijät ovat pääosin työelämän ulkopuolella ja monet kärsivät erilaisista sairauksista. Kohtaamispaikat tarjoavat vaihtoehtoisen tavan ja yhteisön, jossa voi viettää päivän. Kohtaamispaikan ovet avautuvat silloinkin, kun monet muut ovet ovat kiinni.
Valtakunnallinen kysely kertoo arjen ongelmista
Korona yhteiskunnan marginaaleissa -tutkimushankkeessa tehtiin valtakunnallinen kysely kohtaamispaikkakävijöille, joka valottaa hyvin heidän arkeaan. Tulosten mukaan 65 %:a kohtaamispaikkakävijöistä kokee, että taloudellinen toimeentulo vaatii ponnisteluja. 27 %:n perheeltä on loppunut ruoka viimeisen vuoden aikana. 29 % on jäänyt lääkärissäkäynti rahapuutteen vuoksi ja 28 % on jäänyt lääkkeet ostamatta rahapulan vuoksi. Melkein puolet (47 %:a) oli turvautunut ruoka-apuun. Edellä kerrotut luvut kertovat karua kieltään ihmisryhmästä, jonka kohtaamispaikat tavoittavat.
Kohtaamispaikoissa on lähes aina tarjolla ruoka-apua: edullisia tai ilmaisia aamupaloja ja lounaita sekä mukaan jaettavia ruokakasseja. Tällä pystytään lievittämään akuuttia nälkää. Joissain paikoissa on tarjolla vaatteita, pyykinpesua sekä suihku. Vertaistuki ja keskustelut muiden kävijöiden kanssa ovat monelle elintärkeitä.
Palveluohjaus ja neuvonta keskeistä toimintaa
Yksi asia, mitä kohtaamispaikoissa tehdään äärimmäisen paljon, on palveluohjaus ja -neuvonta. Kävijällä on joku ongelma, johon hän tarvitsee apua ja kohtaamispaikan työntekijät selvittävät oikean tahon, jonka puoleen kääntyä. Usein työntekijät ovat apuna myös viranomaisille soittamisessa tai nettilomakkeiden täyttämisessä.
Kohtaamispaikat tarjoavat ikkunan köyhien ihmisten elämään ja niissä tarjolla olevat palvelut tekevät näkyväksi monta köyhyyden ulottuvuutta Suomessa. Näitä ovat mm. nälkä, yksinäisyys sekä monien palveluiden tarve. Myös järjestelmän epäonnistuminen tulee näkyväksi; kävijät tarvitsevat ammattilaisen ohjaamaan heitä palveluverkossa ja saadakseen heille kuuluvia palveluita.
Ratkaisuja köyhyyden vähentämiseen
Ratkaisut köyhyyden vähentämiseen näyttävät ainakin periaatteessa yksinkertaisilta. Perusturvan tason tulee olla riittävä ja mukautua ihmisten muuttuviin elämäntilanteisiin. Lääkäriin on päästävä aina tarvittaessa taloudellisesta tilanteesta riippumatta ja lääkkeet on saatava.
Sosiaaliturvan kokonaisuudistus on vuodesta toiseen valtakunnan päättäjien tehtävälistalla, mutta edistyminen on heikkoa. Vuosikymmenten aikana vähitellen rakennettu tilkkutäkki vaikuttaa haasteelta, jolle on ollut puoluekannasta riippumatta vaikea rakentaa uskottavaa ja tyydyttävää vaihtoehtoa. Suomalaisten köyhien massa on kuitenkin suuri ja joutuu luovimaan epäselvässä järjestelmässä päivästä toiseen. He ansaitsisivat parempaa.
Lähteet:
Korona yhteiskunnan marginaaleissa -tutkimushanke 1.1.2021-31.8.2023. Sininauhaliitto on ollut mukana KoMa-tutkimushankkeessa (https://projects.tuni.fi/koma/) auttamassa hanketta keräämään aineistoa kohtaamispaikkakävijöiltä.
Pääsin juhannuksen jälkeisellä viikolla vierailemaan SuomiAreenassa. Tapahtuma kokoaa eri alojen asiantuntijoita sekä valtakunnan päättäjiä keskusteluihin, joita voi seurata vapaasti paikan päältä tai MTV3 Katsomosta.
Olen hyvin tietoinen etuoikeutetusta asemastani, että minulla oli mahdollisuus olla kuuntelemassa tapahtumaa työajalla. SuomiAreenassa puhutaan monien sellaisten ihmisten asioista, joilla ei ole mahdollisuutta tai voimavaroja osallistua itse yhteiskunnalliseen keskusteluun. Poikkeuksena tähän SuomiAreenan tapahtumista on Erilainen Mingle, joka nimenomaan pyrkii tuomaan yhteen erilaisia ihmisiä ja antamaan haasteita kohdanneille mahdollisuuden saada ääntään kuuluviin.
SuomiAreenan teemana on tänä vuonna demokratia ja sivistys. Työnantajani Sininauhaliitto antoi oman tärkeän panoksensa teemaan Demokratian kulissit kunnossa? -paneelikeskustelullaan, jossa arjen demokratiatyötä kuvattiin hienosti ja koskettavasti Porissa sijaitsevan kohtaamispaikka Lissun kautta. Kohtaamispaikkaan jokainen on tervetullut juuri sellaisena kuin on.
Ääneen pääsivät Lissun kävijät, työntekijä, tutkija sekä Porin kaupunginjohtaja. Paneelin voimakas viesti oli se, kuinka kohtaamispaikan rooli arjen demokratiatyössä on aivan valtava: on tärkeää, että on joku paikka, jossa ihmiseen lähtökohtaisesti luotetaan, eikä luokitella esimerkiksi ulkonäön perusteella toisen luokan kansalaiseksi.
Ehkä kaikista voimakkaimman vaikutuksen minuun tekivät kaksi sivistystä käsittelevää sessiota. Ensimmäisellä oli osuva nimi Olipa kerran sivistys – entä sen tulevaisuus? Se johdatteli pohtimaan sivistyksen olemusta ja tarkoitusta. Keskustelusta jäi itselleni mieleen kaksi asiaa. Ensimmäinen oli jaettu käsitys sivistyksestä avarakatseisuutena, haluna hakeutua dialogiin; Adina Nivukosken hienoin sanoin ”kykynä ymmärtää toisen elettyä elämää”. Toinen oli kysymys siitä, onko meillä aiemmin ollut vahvempi visio sivistyksen merkityksestä kansakunnalle.
Meillä on kaikesta tietoa enemmän kuin koskaan, tämä tuli myös paneeleissa vahvasti ilmi. Minä huomautan, että ilmeisesti meillä on kuitenkin vähemmän sivistystä. Yhteiskunnallisten jakolinjojen sementoituessa ja ylisukupolvisen huono-osaisuuden tiukentaessa otettaan osasta väestöstä tilanne huutaa toimenpiteitä, mikäli emme halua hyväksyä tätä uudeksi todellisuudeksemme.
Voisiko tämän ratkaista niin yksinkertaisella asialla kuin sivistyksen lisäämisellä? Jos meillä kaikilla olisi kyky ymmärtää toisen elettyä elämää, olisiko meillä niin paljoa toiseuttavia rakenteita, epäluottamusta ja aliresursoituja julkisia palveluita? Voisimmeko siinä tilanteessa mitenkään sallia sitä määrää köyhyyttä, joka meillä Suomessa on?
Tähän keskusteluun haluan haastaa kaikki kansalaiset, päättäjät ja yhteiskunnalliset vaikuttajat.
Nk. Kela-kyydeissä on monenlaisia ongelmia: Niin maaseudulla kuin myös pääkaupunkiseudulla autoja ei ole aina riittävästi saatavilla. Myös autojen ominaisuudet ovat välillä hankalia liikuntaesteiselle: ovet ovat liian kapeita ja autot joillekin liian korkeita. Kun eri ihmisten kyytejä yhdistellään, ihmisten yksityisyyden suoja vaarantuu.
Käsittelen tässä artikkelissa vain julkisen terveydenhuollon ja kodin välisiä henkilöautotaksilla, nk. pikkutaksilla, ja invataksilla tehtäviä matkoja terveydenhuoltoon. Kelan pääsääntö matkakorvauksissa on, että asiakas käyttää aina halvinta kulkuneuvoa. Tietyin edellytyksin matkoihin voi käyttää taksia.
Kussakin maakunnassa on kaksi välityskeskusta, josta asiakkaan täytyy korvauksen saadakseen tilata taksikuljetus.
Yksi iso ongelma maaseudulla ja syrjäseudulla on, ettei autoja ole saatavissa tarpeeksi tai ollenkaan. Myös pääkaupunkiseudulla on ongelmia kaluston saatavuudessa. Invatakseja tai tilatakseja on vielä vaikeampi saada kuin henkilöautoja.
Uudessa liikennekalustossa ja kuljettajien osaamisessa useita puutteita liikuntaesteiselle
Osan asiakkaista on vaikea nousta tilataksiin. Osassa uusia sähkökäyttöisiä henkilöautoja, nk. pikkutakseja, on hyvin kapeat ovet ja osa näistä autoista on henkilöautoiksi myös korkeita. Tämä vaikeuttaa lyhyen henkilön nousua autoon.
Joissain sähköautoissa ei ole minkäänlaista tukikahvaa ikkunan yläpuolella tai ovessa. Se auttaisi osaa asiakkaita vetämään itsensä autoon.
Kuljettajat eivät aina välttämättä halua tai osaa auttaa asiakasta ja aina avusta ei edes ole hyötyä. Kuljettajan kielitaito voi olla puutteellinen ja se aiheuttaa ongelmia useassa kohdassa kuljetuksia. Myös kuljettajien alueosaaminen voi olla puutteellista.
Toki on monia hyviä ja avuliaita kuljettajia, joiden kanssa kaikki sujuu hyvin. Tämän vuoden alussa tuli voimaan Kelan vaatimus, jonka mukaan Kela-kyytejä ajavien taksinkuljettajien pitää olla suorittanut erityisryhmien kuljettajakoulutus.
Kela-matkat ovat pääsääntöisesti yhdistelymatkoja, jolloin kyydissä on useita asiakkaita. Invataksiin ei saisi yhdistää liian montaa pyörätuolin käyttäjä. Henkilöautoon ei myöskään saisi yhdistää liian montaa rollaattorin käyttäjää, koska apuvälineet eivät mahdu henkilöauton tavaratilaan. Myös lastenistuimia on autoissa vähänlaisesti.
Tietämättömyys voi aiheuttaa haasteita muun muassa avustajakoiraa tai opaskoiraa käyttävien asiakkaiden pyrkiessä kyytiin.
Kela-taksin kyydeissä pitkiä odotusaikoja
Käytännössä on vaikeaa saada Kelataksia, kun matka on lyhyt. Tarkoitan tällä muun muassa matkoja, jotka ovat alle kilometristä muutamaan kilometriin. Tämä johtunee kuljettajan saamasta liian pienestä korvauksesta.
Muutama viikko sitten pääkaupunkiseudulla iäkäs tuttavani odotti viisi tuntia Kela-taksia kilometrin päässä kotoaan. Tämän vuoksi vanhus joutui olemaan syömättä ja juomatta vielä pidemmän aikaa. Sitten lähipiiri soitti hänelle tavallisen taksin, jonka maksu meni hänen omasta rahapussistaan. Tiedän myös muita tuttuja, jotka ovat odottaneet sairaalan aulassa tunteja Kela-taksia kotiin päästäkseen.
Kyytien yhdistelystä syntyy toisinaan pitkiä odotusaikoja, kun yhdistellään pitkiä tai lyhyitä matkoja. Kyytien yhdistelyssä puolen tunnin matka voi muuttua kahden tunnin matkaksi. Tässä myös yksityisyyden suoja kärsii, etenkin maaseudulla. Välttämättä Kela-kyydin asiakas ei halua paljastaa muille asiakkaille sairastavansa vakavaa sairautta, vaikkapa syöpää.
Välillä Kela-auto ei tule ollenkaan. Kaikki eivät tiedä, että silloin voi tilata tavallisen taksin ja neuvotella myöhemmin Kela-taksin välityskeskuksen kanssa, että he kuittia vastaan maksavat matkan. Tällöin pitää kuitenkin löytyä alkuperäinen tilaus välityskeskuksesta ja pitää osata selostaa, mitä on tapahtunut.
On myös tilanteita, joissa asiakas, potilas ei ole päässyt ollenkaan vastaanotolle ja on joutunut maksamaan sakkomaksun peruuttamattomasta vastaanottoajasta. Tämä maksu on HUS-alueella yli 50 euroa 18 vuotta täyttäneeltä henkilöltä.
Myöhästelyt aiheuttavat terveydenhuoltoon tyhjäkäyntiä
Eräälle henkilölle on käynyt Länsi-Suomessa niin, että taksit ovat jatkuvasti myöhässä eikä hän pysty enää laskemaan myöhästelyjen määrää. Jos joka välissä odotellaan tunteja, asiakas ei ehdi samana päivänä tuiki tärkeään röntgeniin tai verikokeisiin. Myöhästelyt aiheuttavat myös sairaaloissa ja terveyskeskuksissa kallista tyhjäkäyntiä, joka on erityisen valitettavaa, sillä moniin toimenpiteisiin on pitkät jonot.
Tarvitessasi erilaisia yksinkulkulupia ole yhteydessä Kelan toimistoon, niin saat tarvittavat ohjeet. Näitä ovat muun muassa paaritaksilupa, vakiotaksioikeus (Tuttutaksioikeus), yksinkulkuoikeus ja yhdistelykielto. Kelalla on käytössä myös epävirallisemmin toivetaksi mahdollisuus, jota voi kysyä taksin välityspalvelusta. Kelan asiakkaalla on mahdollisuus esittää toive tilauksensa hoitavasta autosta. Asiakkaan tulee tietää toivomansa auton numero eli pelkkä autoilijan nimi ei riitä auton ja tilauksen yhdistämiseen.
Kaikkein tyytyväisempiä asiakkaita ovat Kelan vakiotaksioikeuden saaneet sekä toivetaksia käyttävät.
Kelataksin omavastuut ovat: 25 euron omavastuu per matka ja 50 euroa per reissu ja 300 euron vuotuinen omavastuu. Tämäkin on osalle asiakkaista liian paljon, varsinkin alkuvuodesta, jolloin on muitakin omavastuita ja esimerkiksi lääkkeiden tai asiakasmaksujen maksukatto ei vielä ole täyttynyt.
Kirjoittaja on EAPN-Finin Terveys ja köyhyystyöryhmän jäsen.
Kela ei ole korvannut vuodesta 2023 alkaen matkakuluja taksilla yksityiseen terveydenhuoltoon tai itsemaksettuun kuntoutukseen samassa laajuudessa kuin aiemmin. Osa muutoksista on merkittäviä heille, joiden on pakko käyttää taksia terveydenhuollon matkoihin. Vammainen ja pitkäaikaissairas henkilö ei ole yhdenvertainen niiden kanssa, jotka pystyvät käyttämään julkisia kulkuneuvoja.
Käsittelen tässä vain Kela-matkoja, jotka tehdään yksityisen terveydenhuollon toimipisteisiin. Julkisen puolen korvaukset ovat entisenlaiset. Myöhemmin julkaistaan julkisen terveydenhoidon Kela-matkojen haasteita käsittelevä kirjoitukseni.
Sairausvakuutuslain muutos toi haittoja vammaisille ja pitkäaikaissairaille
Kela ei ole korvannut vuodesta 2023 alkaen matkakuluja taksilla, nk. Kela-kyyti, yksityiseen terveydenhuoltoon tai itsemaksettuun kuntoutukseen siinä laajuudessa kuin matkat korvattiin aiempina vuosina. Tämä johtuu siitä, että vuoden 2023 alusta voimaan tulleen sairausvakuutuslain muutoksen jälkeen Kela-korvausta ei voi enää saada suurimmasta osasta yksityislääkärin määräämiä tutkimuksia ja hoitoja, esimerkiksi fysioterapiaa.
Yksityisen terveydenhuollon ja kuntoutuksen puolella saa matkakorvauksen vain, jos hoitoon tai kuntoutukseen saa julkisen puolen myöntämän palvelusetelin tai asiakas saa itse maksamastaan hoidosta Kela-korvausta. Sairausvakuutuslain muutos merkitsi sitä, että osasta asiakkaan itse maksamista tutkimuksista ja hoidoista ei saa myöskään Kela-matkakorvausta.
Monien palveluiden käytölle luotiin uusi taloudellinen este
Kun sairausvakuutuslakia muutettiin, ei ymmärretty, että kasvaneet matkakustannukset ovat merkittävä haaste vammaisille ja pitkäaikaissairaille. Lain perusteluissa hallitus totesi:
”Koska korvaukset ovat kuitenkin jo valmiiksi tasoltaan hyvin matalia, ei korvausten poistumisella osasta palveluita katsota olevan merkittävää vaikutusta pienituloisten yksityisten terveyspalveluiden käytölle yksittäisten käyntien osalta.”
Uudistuksessa ei huomioitu, että lakimuutoksessa taksimatkojen Kela-korvaukset poistuivat kokonaan näistä hoidoista ja kuntoutuksista. Näin ollen vammaiset ja pitkäaikaissairaat joutuivat entistä eriarvoisempaan asemaan.
Käytännössä monien palveluiden käytölle luotiin uusi taloudellinen este yhteiskunnassamme. Koska tämä koskettaa erityisesti heitä, jotka ovat vamman tai pitkäaikaissairauden vuoksi lisäkuntoutuksen tarpeessa, voidaan kehitys nähdä myös vammaisia välillisesti ja rakenteellisesti syrjivänä.
Osa matkakorvausten muutoksista on merkittäviä niille asiakkaille, joiden on pakko käyttää taksia terveydenhuollon matkoihin. Vammainen ja pitkäaikaissairas henkilö ei ole yhdenvertainen niiden henkilöiden kanssa, jotka pystyvät käyttämään julkisia kulkuneuvoja.
Esimerkiksi matkoja yksityiseen fysioterapiaan ei enää korvata lainkaan, jos ei ole julkisen puolen palveluseteliä tai maksusitoumusta. Kela korvaa alle 65-vuotiaiden vammaisten niin kutsutun vaativan kuntoutuksen matkoineen. Aiemmin edellä mainitun iän täytyttyä osa vaikeavammaisista pystyi maksamaan itse fysioterapiansa, kun siihen sai kuitenkin matkakorvauksen. Nyt vaikeavammaisen henkilön varat eivät enää riitä näihin hoitoihin matkoineen, varsinkaan invataksilla, jonka käyttö on kalliimpaa.
Kelasta kannattaa varmistaa, kuuluuko matka Kela-matkakorvauksen piiriin
Kaikenlaisia sekaannuksia voi tulla. Esimerkiksi matka yleis- tai erikoislääkärin vastaanotolle korvataan, koska asiakas saa siitä myös Kela-korvausta. Tämän vuoden alusta korvaus on 30 euroa käyntiä kohden. Jos yksityisellä puolella tarvitaan sairauden toteamiseksi tai hoidon, toimenpiteen tulosten seuraamiseksi tutkimuksia, esimerkiksi röntgentutkimusta tai käyntiä laboratoriossa, matkaa ei korvata, ellei se tapahdu samana päivänä ja samassa paikassa lääkärin vastaanoton yhteydessä.
Jos yksityinen sairaanhoito tai hammashuolto kuuluu edellä mainittuihin listoihin, korvataan sinne matka myös taksilla tai invataksilla. Kelasta voi varmistaa numerosta 020 692 204,kuuluuko yksityiselle puolelle tehtävä matka Kela-matkakorvausten piiriin.
Vammaisille ja pitkäaikaissairaille yhdenvertainen mahdollisuus käyttää yksityisiä terveyspalveluja
Hallitus on ilmoittanut suunnittelevansa kokonaan uutta Kela-korvausjärjestelmää yksityiselle sektorille vuoden 2024 aikana. Toiveena on, että vammaiset ja pitkäaikaissairaat huomioidaan hoitojen ja matkojen osalta nyt voimassa olevaa lakia paremmin.
Vammaisille henkilöille, jotka eivät voi liikkua julkisilla kulkuvälineillä, tulisi tarjota yhdenvertainen mahdollisuus käyttää yksityisiä terveyspalveluja, esimerkiksi fysioterapiaa, ilman matkoista koituvia lisäkustannuksia
Kirjoittaja on EAPN-Finin Terveys ja köyhyys -työryhmän jäsen.
Helmi-Maria Heiskanen kirjoittaa blogitekstissään lapsiperheköyhyydestä, köyhyyden ylisukupolvisuudesta, sairaudesta, yhteisön ja kohtaamisen tärkeydestä, toivosta ja eteenpäin pääsemisestä. Hän on EAPN-Finin Lapsiperheköyhyys-työryhmän jäsen.
Kaiken keskellä tuntuu, että on saanut niin epäreilut eväät elämään. Reppu tuntuu olevan koko ajan tyhjä.
”Pääomaa, pääomaa, pääomaa. Omapää, omapää, omapää…” Kierrän kehää, mietin, tutkin ja pinnistelen. Miten saisin tästä paletista jotain aikaiseksi. Miten ratkaisisin tämän yhtälön, jossa kaikki siirrot tuntuvat johtavan samaan lopputulokseen. Köyhä ja kipeä.
Sairastaminen sairastuttaa. Yhteiskunta sairastuttaa yksilön, yksilö perheen. Perhe lähiyhteisön ja yhteisö yhteiskunnan.
Kehiä on kaikkialla. Sairastamisen, köyhyyden, kurjuuden, menestyksen, menetyksen. Positiivisena ihmisenä haluaisin silti uskoa, että ulospääsy on mahdollinen. Ettei minun lasteni tarvitsisi ratkoa ainakaan samoja ristikoita omassa elämässään. Silti tällä hetkellä sisälläni huutaa ääni, että ”Tää on nii-iiin epäreilua!”
Köyhä tyttö istuu linnan portailla, katsoo kaunista linnaa ja sinne meneviä ihmisiä. Ihanat vaatteet ja iloinen puheensorina. Kellään ei tunnu olevan sellaisia murheita kuin meidän kotona. Tyttö haaveilee, että saisi olla kuin Nastya. Tyttö, jonka isä osaa auttaa hankkimalla tytölle ihania asioita. Elämä vaikuttaa niin kauniilta ja onnelliselta.
Välillä sitä itsekin sortuu istumaan linnan portailla ja vertailemaan elämäänsä muihin. Tottahan se on, että ihmiset saavat erilaiset eväät elämäänsä.
En puhu mistään kotiosoitteen tuomista eduista tai edes muhkeasta pesämunasta aikuisuuden kynnyksellä. Vaan koko siitä suvusta, johon sattuu syntymään. Ja siitä, miten se heijastaa ja todistaa seuraaville sukupolville huono-osaisuuden karua kieltä. Ei ole niitä parempiosaisia tätejä tai setiä, mummoja tai vaareja, jotka auttaisivat tiukimmissa kaarteissa.
Kaikki varmasti hyvin tiedämme, että turvalliset yhteisöt olisi se toivo, joka meitä voisi auttaa.
Pusakkaan tarttuu paniikki, ”kuka meitä voi auttaa?”. Alkaa olla itsellä eväät aika vähissä ja niin taitaa olla yhteiskunnassa muillakin. Valtiokin seisoo leipäjonossa maailman laidalla. Velkaa otetaan ja velaksi eletään. Ei ole valmiutta palata aikaan, että asiat olivat kortilla ja yksi leipälaji kaupassa olisi kylliksi.
Kaikki varmasti hyvin tiedämme, että turvalliset yhteisöt olisi se toivo, joka meitä voisi auttaa. Tunne että naapuri tietää, mitä minulle kuuluu.
Nyt kukaan ei tiedä, eikä oikein kehtaa ruveta kertomaan. Siinähän menisivät hukkaan hyvin rakennetut kulissit. Ihminen, jonka tiedän olevan pahassa pulassa, kertoo mieluummin tarttuvansa viimeiseen omaan apuun ennemmin, kuin myöntää tarvitsevansa apua. ”Kyllä tästä tarttee kuule ite selvitä.”
Ihminen tarvitsee ihmistä. Nähdyksi tulemista ja mahdollisuutta syntyä uudelleen.
Ihminen tarvitsee kuuntelijan, lohduttajan ja jonkun, joka jaksaa uskoa, kun itse et enää usko. Ihmisen, joka jaksaa olla läsnä, vaikka toivoa ei enää ole.
Kun on niin pimeää, ettei näe edes käsiään. On niin väsynyt, ettei jaksa pestä hampaitaan. Aika ei ole enää entisensä, se on menettänyt merkityksensä. Enää ei tarvitse saavuttaa mitään, ei suorittaa. On tullut hetki, kun täytyy luovuttaa. Kestää se kipu, ettei itsessään ole enää mitään annettavaa. Ei lapsille, ei puolisolle ei kenellekään. Hyväksyä, ettei minusta ole mihinkään. Elää se tuska, kun ei ole keinoja muuttaa omaa tilannettaan.
Illalla toivoo, ettei aamulla heräisi. Aamulla toivoo, että olisi jo ilta. Tuntuu mahdottomalta selvitä näistä tunneista, minuuteista, sekunneista. Koko keho kaipaa lepoa, muutosta. Jos siitä ei ole toivoa, niin sama on toivoa kuolemaa.
Olen joutunut elämään läpi sen helvetin, jota elossa ollen voi kokea. Ahdistuksen, kun hengittäminen tekee kipeää. Toivottomuus vyöryy ylitse, niin ettei saa henkeä.
Miten siitä selvitään? Miten minä selvisin?
Yhtenä yönä toivoin, että pääsisin hoitoon. Joku auttaisi ja antaisi keinot selvitä. En saanut unta, ahdisti niin kuin yleensäkin iltaisin. Ei ollut varaa terapiaan, en ollut tarpeeksi sairas sanottiin. Kirjoitin eräälle psykiatrille, jonka työni puolesta tunsin. Ei hän koskaan vastannut.
Kaikki ovet ovat kiinni.
Parhaita hetkiä matkallani ovat olleet ihmiset, jotka uskaltavat nähdä kipuni.
”Tuliko sinulle tyttö yllätyksenä, että elämä on joskus tällaistä räsymattoa?” Sanoi minua hoitanut lääkäri, kun jouduin sairasloman takia hänet tapaamaan. En mennyt toiste, en halunnut apua ihmiseltä, jonka sanat olivat kuin myrkkyä.
Väsynyt, sairas ja luovuttanut ihminen kaipaisi kuulla lohdutusta. Lempeitä sanoja, ihan mistä tahansa. ”On hienoa, että jaksoit tänään tulla.”
Parhaita hetkiä matkallani ovat olleet ihmiset, jotka uskaltavat nähdä kipuni. Eivät yritä puhua sitä pois. Ihmiset, jotka ovat kohdanneet lapseni, kun en itse pysty. Ihmiset, jotka ovat tarjonneet heille iloa, tekemistä ja toivoa. Siinä sivussa siitä on pystynyt maistamaan murusia itsekin.
Neuvolassa hoitaja näki minut, kipuni, kauhuni ja epätoivoni. Sanoitti sen, mitä muut eivät milloinkaan uskaltaneet tai osanneet. Hän puuttui elämääni. Perheeni elämään, lasteni elämään ja minun kipuuni. Hänellä oli keinoja, joita hän uskalsi käyttää. Hänellä oli verkosto, jonka varaan uskalsi minut heittää. Ja minä annoin itseni pudota, jotta joku ottaisi kiinni.
Oli tämä yksi rohkea ihminen, joka alkoi hoitaa minua. Piti yhteyttä, ei jättänyt yksin. Järjesti avun kotiini. Sain olla pohjalla, kun joku muu täytti paikkani. Lastensuojelun työntekijästä tuli asiakas, auttajasta autettava. Minun piti uskaltaa tunnustaa, ettei minusta siihen ole. Hoitamaan lapsiani, hoitamaan kotiani. Luojan kiitos kotiini tuli ihminen, joka osasi olla läsnä. Antoi minun olla pirstaleina. Otti vauvani syliin, kun en itse pystynyt.
Minua auttoivat hetket, kun joku kävi hakemassa lapset puistoon.
Köyhyyden äärellä on monesti sairautta, suvussa ja sisimmässä. Vuosien aikana sain onneksi matkalleni myös hyviä peilejä. Lempeitä ihmisiä, jotka halusivat kantaa osan kuormasta. Minua auttoivat hetket, kun joku kävi hakemassa lapset puistoon. Vei heidät kahvilaan tai kirjastoon. Elämä jatkui ympärilläni, vaikka itse en jaksanut siihen ottaa osaa.
Jossain vaiheessa pääsin mielenterveyshoitajan vastaanotolle. Pyysin keinoja! Sanoin etten jaksa enää puhua kenellekään, miltä minusta tuntuu ja miten paha on olla. Sanoin, että haluan jotain konkreettista! Jotain minkä kanssa taistella eteenpäin.
Sain keinoja. Sain listan asioista, joita minun pitäisi päivittäin tehdä. Sain lähetteen nettiterapiaan. Sain kotipalvelun vahtimaan lapsia, että voin tehdä jotain itselleni mielekästä.
Mutta se olin minä, joka jouduin ne listan mielenterveyttä tukevat asiat tekemään. Elämään todeksi. Nousemaan sängystä ylös, vaikka ei ollut voimia. Kukaan muu ei niitä voinut minun puolestani tehdä.
Halusin niin kovasti parantua, muuttua, toipua, saada toivoa. Kävin pihalla katsomassa pilviä, vaikka en vielä uskonut sen auttavan. Ostin itselleni kukkia. Leikkasin kynnet ja lakkasin ne. Pesin aamulla hiukset ja puin puhtaat vaatteet päälle. Vietin aikaa perheeni kanssa. Ajoin kuntopyörällä muutaman minuutin päivässä, kun kehotettiin liikkumaan. Avasin kotioven ja kiersin lähimetsän polkuja.
Ei tarvittu mitään suurta. Vielä ei ollut rahaa, ei työtä ei suuntaa. Ei unelmia. Oli vain tahtotila parantua, nousta takaisin elämään. Ensin piti hoitaa minua, sairauttani, väsymystä, masennusta, toivottomuutta.
Halusin uskoa, kun nettiterapiassa väitettiin että ”Ihminen ei voi vaikuttaa tunteisiinsa, mutta ajatuksiin ja tekemiseen voi”. Koska en voinut muuttaa sitä tilannetta, että olin täysin toivoton ja ahdistunut, niin tartuin enää siihen, mitä oli jäljellä. Toimintaan, vaikka mieli ei olisi halunnut, että teen mitään.
Nettiterapia oli vaativaa ja vaikeaa. Mutta tehokasta.
En kirjoita luentoa masennuksen hoidosta, mutta voin vakuuttaa ja omakohtaisesti todistaa, että sitä voidaan hoitaa. Hoitamalla ihmisen tapaa toimia ja ajatella.
Nettiterapia oli vaativaa ja vaikeaa. Mutta tehokasta. En olisi jaksanut lähteä fyysisesti terapiaan, koska ihmisten kohtaaminen uuvutti ja huonot kokemukset heistä painoivat mielessä. Nettiterapiassa tarjottiin vain keinoja, kukaan ei möläytellyt mitään eikä katsonut alta kulmiensa. Sain työkaluja itseni kohtaamiseen ja tilanteeni hoitamiseen. Myöhemmin vuosien päästä pääsin myös seurakunnan sielunhoitajan luokse ilmaiseen terapiaan juuri, kun sitä kipeästi kaipasin.
Tämä ihana ja ymmärtäväinen sielunhoitaja jaksoi vuoden ajan tehdä näkyväksi elämäni matkaa. Niitä taakkoja, joita olen tiedostamattani kantanut. Hän opetti minut tuntemaan ja tunnistamaan tunteitani. Oli ihmeellistä, kuinka hän sai minut näkemään ihanuutta itseässäni. Minussa, jossa ei pitänyt olla enää jäljellä kauneutta. Ei toivoa. Heräsi toivo, että minussa on vielä unelmia.
Aikaa se vaatii. Vuosia. Minun tapauksessani useita. Ihmisiä, jotka lähettivät pizzan ovelle, kun oli synkkää eikä ollut rahaa ruokaan. Isän, joka maksoi sähkölaskut talvella. Puolison, joka otti syliin, kun olin hajota palasiksi. Oman tilan, jossa toteuttaa itseään. Pienen puutarhan, johon istuttaa kauneutta. Ja Jumalan, joka kaiken vaikutti.
Kuva: Anne Burakoff toinen vasemmalta Kunnioittavasti köyhyydestä -raadin jäsenenä.
Onko media keskiluokkainen? Tekeekö suomalainen media korostetusti juttuja keski- ja hyvätuloisten näkökulmasta ja miksi se on ongelma, jos on? Tällaisia kysymyksiä pohdimme viime keväänä jaetun Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen raadissa, jossa olin jäsenenä. Näitä kysymyksiä käsittelimme myös Erja Saarisen kanssa, kun kävimme puhumassa toimittajaopiskelijoille köyhyyden käsittelystä mediassa.
Keskiluokka koko kansan edustajana?
Keskiluokka voidaan määritellä tulotason tai esimerkiksi koulutuksen perusteella vaikkakaan koulutus, kuten tutkinto yliopistosta, ei takaa yhtä hyviä tuloja kaikille. Valtamedia luo kuvaa, keskiluokasta koko kansan edustajana, vaikka sen ulkopuolelle jää paljon ihmisiä koulutuksensa tai tulotasonsa puolesta.
Kun taas puhutaan keskiluokkaisuudesta, puhutaan pitkälti myös kuluttamisesta. Keskiluokka näytteleekin suurta osaa mediassa, koska heidän käyttämänsä palvelut ja tuotteet, kuluttaminen, pitävät pystyssä esimerkiksi matkailualaa.
Matkailu onkin tärkeä osa kuluttamista. Mediassa luodaan mielikuvaa, että kaikki matkustavat. Lentäminen ja lomailu jossakin kaukana, siitä haaveilu, halutaan esittää meille normaalina, melko lailla ilman kritiikkiä, vaikka lentämisen haitat ilmastonmuutokselle ovat tiedossa. Matkustaminen esitetään itsestäänselvyytenä. Se kuuluu osana keskiluokan ja valtamedian ihannekarttaan ja hyvän elämän perusteisiin.
Toivoisin kulutuksen ihannoinnin rinnalle vaihtoehtoisia aiheita. Jutut kierrättämisestä, lainauksesta, eri tavoista elää niin, etteivät tavara ja päästöt lisäänny olisivat tervetulleita ja ne eivät ehkä jättäisi kulutusjuttujen tapaan vähävaraisia ulkopuolisiksi.
Journalismi onkin ymmärrettävästi juuri keskiluokkaista, koska media tuottaa koko kansan edustajana pitämäänsä keskiluokkaa kiinnostavaa sisältöä. Se painottuu heidän oman, heitä itseään kiinnostavan elämäntyylin esittelyyn.
Perinteisten aikakauslehtien lisäksi nykyään myös sanomalehdet kirjoittavat lifestyle-tyyppisiä juttuja, joissa pääosassa ovat ruoka, uudet harrastukset, lomamatkat ja itsensä kehittäminen ja hemmottelu. Tämän tyylinen elämä esitetään standardinomaisesti – sitä tulisi kaikkien tavoitella ja siihen pyrkiä.
Etätyö ja sijoittaminen eivät ole kaikkien todellisuutta
Keskiluokkaan painottuu myös muu median uutisointi; Jutut etätöistä ovat saaneet paljon alaa. Verovähennyksistä ja sijoittamisesta kirjoitetaan runsaasti. Nämä asiat koskevat pääosin keskiluokkaan kuuluvia, mutta ne esitetään meille normeina tai itsestäänselvyyksinä. Etätyöt eivät ole mahdollisia monille pienituloisille. Heitä eivät koske sijoitusvinkit tai työhuonevähennykset.
Journalisti-lehti teetti 2010 kyselyn toimittajien taustoista. Tuolloin keskivertotoimittaja oli korkeasti koulutettu ja syntynyt koulutetuille vanhemmille. Hän asui todennäköisimmin omistusasunnossa kaupungissa, käytti työsuhteessa ollessaan yksityisiä työterveyspalveluita ja kuului työsuhteessa ollessaan ylempään keskiluokkaan.
Näin ollen voisi ajatella, että keskivertotoimittaja kirjoittaa siitä maailmasta, jonka hän parhaiten tuntee ja johon hän on kasvanut. Toisaalta on myös hyvin pienituloisia toimittajia, etenkin freelancereita. Mutta takaako oma pienituloisuus sen, että muut kuin keskiluokkaiset aiheet kiinnostavat tai vaikka kiinnostaisivatkin, ostetaanko niistä juttuja?
Empatiaa, mutta vähävaraisten tarinoita lähinnä kuvituksena
Journalismista syntyy keskiluokkainen kuva. Tavanomaisena pidetystä elämästä syrjään jääneistä ihmisistä ei tehdä määrällisesti juttuja yhtä paljon kuin muista, näistä keskiluokkaisista.
Köyhyyttä kokevien tai vähävaraisten ihmisten tilanteita käsitellään kyllä yleensä empaattisesti. Toimittajien huoli ja ymmärrys tulee yleensä esille jutuissa. Kuitenkin vähävaraisia koskevat jutut jäävät monesti tarinan tasolle: hämmästelyksi, nyyhkytarinaksi tai arjen sankari -tyylisiksi. Pahimmillaan köyhyydelle saatetaan irvailla tai pyrkiä osoittamaan ihminen itse syylliseksi siihen.
Köyhyys saatetaan kuvata irrallisena ilmiönä, pois journalismin meistä ja muusta yhteiskunnasta vaikuttavista asioista, kuten poliittisista päätöksistä. Susanna Kuparinen kuvasi raflaavasti, Viimeinen sana -ohjelmassa toukokuussa, että ”köyhyydestä puhutaan hämmästellen kuin rutto olisi saapunut kaupunkiin”.
Kirjassa Luokkavallan vahtikoirat, 2016, Kukkala ja Purokuru kirjoittavat journalismin todellisuudesta hyvinvoivan todellisuutena, joka tunnistaa toisen, köyhän, enintään, matkan, etäisyyden päästä. Vaikka kirjoitus tai juttu ei olisi suoraan loukkaava, paljastaa se kuitenkin kuilun hyvinvoivan keskiluokan ja meidän muiden välillä. Asiaan perehtymättömälle voi olla vaikea ymmärtää, että Suomessa on esimerkiksi yhä enemmän myös työssäkäyviä köyhiä. Pelkkä palkkatyö ei suojaa köyhyydeltä.
Vähätuloiset kuvataan tukien käyttäjinä, niistä hyötyjinä, vaikka keskiluokka hyötyy eniten yhteiskunnan tukirakenteista.
Elämä näytetään tukien kautta
Vähätuloisten ihmisten, perheiden ja lasten asioita käsitellään monesti tukien saamisen kautta: kuinka he saavat näitä etuja yhteiskunnalta. Asumistuesta ja toimeentulotuesta saatetaan kirjoittaa ylimalkaisesti ilman faktoja tulorajoista ja omavastuuosuuksista. Esimerkiksi asumistukihan ei ole sama kuin maksettava vuokra.
Tukien saajia käsitellään monesti hyötyjinä, mutta asuntolainan korkovähennyksistä tai kotitalousvähennyksen käytöstä puhutaan toiseen sävyyn. Ne ovat kuitenkin myös yhteiskunnan kädenojennuksia ihmisille, kuten tuetkin.
Viimeinen sana -ohjelmassa tuotiinkin esille, että keskiluokka hyötyy eniten yhteiskunnan tukirakenteista. Sillä on myös mahdollisuus tehdä valintoja asumisen, syömisen ja harrastusten suhteen.
Köyhille lapsiperheille, erityisesti lasten vanhemmille, taas matkailun ja erilaisten harrastusten ihannointi luo paineita toteuttaa vallitsevaa ja hyväksyttävää toimintaa omassa elämässään. Nämä ”normit” jättävät ison joukon ihmisiä, toisiksi, ulkopuolelle, vaikka todellisuudessa 80 prosenttia maailman ihmisistä ei koskaan lennä.
Vähävaraisen valinnat ja toiminta ovat enemmänkin tasolla, jossa puhutaan henkiinjäämisestä: Mistä hankitaan ruokaa? Mitä tekemistä voidaan tarjota lapsille loma-aikaan? Esimerkiksi kesäloman lintsireissu voi olla pitkän säästämisen tulos. Voisiko tehdä juttuja heistä, joilla ei ole varaa lomailla lomalla?
Ongelma median keskiluokkaisuudesta tulee, jos muut ryhmät, esimerkiksi alempaa tulotasoa olevat, työttömät ja opiskelijat jäävät täysin vaille huomiota. Tai jos heidän asioitaan kuvataan toiseuden tai keskiluokan tulokulman kautta.
Nykyjournalismin trendi on tarinallisuus. Toimiessaan tarinallinen juttu on konkreettinen ja koskettava. Jos se paikannetaan vain yksilöön, eikä oteta huomioon laajempaa yhteiskunnallista näkökulmaa, jää rakentava vaikutus vähäiseksi, mutta juttutyyppi lisää ja vahvistaa yksilön vastuuta omasta köyhyydestään. Eli toisintaa ja vahvistaa jo olemassa olevaa käsitystä.
Köyhyyttä tulisikin käsitellä huomioimalla yhteiskunnalliset olosuhteet ja tuoda näkyväksi köyhyyden rakenteellisia syitä. Tutkimalla taustoja, tuntemalla faktat ja kuuntelemalla köyhyyttä kokeneita syntyy monipuolisia juttuja köyhyydestä.
Kirjoittaja Anne Burakoff on mukana EAPN-Finin Kansalaistoimintaryhmässä. Hän oli tänä vuonna jäsenenä Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen toimittajille antavassa raadissa.
