Helmi-Maria Heiskanen kirjoittaa blogitekstissään lapsiperheköyhyydestä, köyhyyden ylisukupolvisuudesta, sairaudesta, yhteisön ja kohtaamisen tärkeydestä, toivosta ja eteenpäin pääsemisestä. Hän on EAPN-Finin Lapsiperheköyhyys-työryhmän jäsen.

Kaiken keskellä tuntuu, että on saanut niin epäreilut eväät elämään. Reppu tuntuu olevan koko ajan tyhjä.

”Pääomaa, pääomaa, pääomaa. Omapää, omapää, omapää…” Kierrän kehää, mietin, tutkin ja pinnistelen. Miten saisin tästä paletista jotain aikaiseksi. Miten ratkaisisin tämän yhtälön, jossa kaikki siirrot tuntuvat johtavan samaan lopputulokseen. Köyhä ja kipeä.

Sairastaminen sairastuttaa. Yhteiskunta sairastuttaa yksilön, yksilö perheen. Perhe lähiyhteisön ja yhteisö yhteiskunnan.

Kehiä on kaikkialla. Sairastamisen, köyhyyden, kurjuuden, menestyksen, menetyksen. Positiivisena ihmisenä haluaisin silti uskoa, että ulospääsy on mahdollinen. Ettei minun lasteni tarvitsisi ratkoa ainakaan samoja ristikoita omassa elämässään. Silti tällä hetkellä sisälläni huutaa ääni, että ”Tää on nii-iiin epäreilua!”

Köyhä tyttö istuu linnan portailla, katsoo kaunista linnaa ja sinne meneviä ihmisiä. Ihanat vaatteet ja iloinen puheensorina. Kellään ei tunnu olevan sellaisia murheita kuin meidän kotona. Tyttö haaveilee, että saisi olla kuin Nastya. Tyttö, jonka isä osaa auttaa hankkimalla tytölle ihania asioita. Elämä vaikuttaa niin kauniilta ja onnelliselta.

Välillä sitä itsekin sortuu istumaan linnan portailla ja vertailemaan elämäänsä muihin. Tottahan se on, että ihmiset saavat erilaiset eväät elämäänsä.

En puhu mistään kotiosoitteen tuomista eduista tai edes muhkeasta pesämunasta aikuisuuden kynnyksellä. Vaan koko siitä suvusta, johon sattuu syntymään. Ja siitä, miten se heijastaa ja todistaa seuraaville sukupolville huono-osaisuuden karua kieltä. Ei ole niitä parempiosaisia tätejä tai setiä, mummoja tai vaareja, jotka auttaisivat tiukimmissa kaarteissa.

Kaikki varmasti hyvin tiedämme, että turvalliset yhteisöt olisi se toivo, joka meitä voisi auttaa.

Pusakkaan tarttuu paniikki, ”kuka meitä voi auttaa?”. Alkaa olla itsellä eväät aika vähissä ja niin taitaa olla yhteiskunnassa muillakin.  Valtiokin seisoo leipäjonossa maailman laidalla. Velkaa otetaan ja velaksi eletään. Ei ole valmiutta palata aikaan, että asiat olivat kortilla ja yksi leipälaji kaupassa olisi kylliksi.

Kaikki varmasti hyvin tiedämme, että turvalliset yhteisöt olisi se toivo, joka meitä voisi auttaa. Tunne että naapuri tietää, mitä minulle kuuluu.

Nyt kukaan ei tiedä, eikä oikein kehtaa ruveta kertomaan. Siinähän menisivät hukkaan hyvin rakennetut kulissit. Ihminen, jonka tiedän olevan pahassa pulassa, kertoo mieluummin tarttuvansa viimeiseen omaan apuun ennemmin, kuin myöntää tarvitsevansa apua. ”Kyllä tästä tarttee kuule ite selvitä.”

Ihminen tarvitsee ihmistä. Nähdyksi tulemista ja mahdollisuutta syntyä uudelleen.

Ihminen tarvitsee kuuntelijan, lohduttajan ja jonkun, joka jaksaa uskoa, kun itse et enää usko. Ihmisen, joka jaksaa olla läsnä, vaikka toivoa ei enää ole.

Kun on niin pimeää, ettei näe edes käsiään. On niin väsynyt, ettei jaksa pestä hampaitaan. Aika ei ole enää entisensä, se on menettänyt merkityksensä. Enää ei tarvitse saavuttaa mitään, ei suorittaa. On tullut hetki, kun täytyy luovuttaa. Kestää se kipu, ettei itsessään ole enää mitään annettavaa. Ei lapsille, ei puolisolle ei kenellekään. Hyväksyä, ettei minusta ole mihinkään. Elää se tuska, kun ei ole keinoja muuttaa omaa tilannettaan.

Illalla toivoo, ettei aamulla heräisi. Aamulla toivoo, että olisi jo ilta. Tuntuu mahdottomalta selvitä näistä tunneista, minuuteista, sekunneista. Koko keho kaipaa lepoa, muutosta. Jos siitä ei ole toivoa, niin sama on toivoa kuolemaa.

Olen joutunut elämään läpi sen helvetin, jota elossa ollen voi kokea. Ahdistuksen, kun hengittäminen tekee kipeää. Toivottomuus vyöryy ylitse, niin ettei saa henkeä.

Miten siitä selvitään? Miten minä selvisin?

Yhtenä yönä toivoin, että pääsisin hoitoon. Joku auttaisi ja antaisi keinot selvitä. En saanut unta, ahdisti niin kuin yleensäkin iltaisin. Ei ollut varaa terapiaan, en ollut tarpeeksi sairas sanottiin. Kirjoitin eräälle psykiatrille, jonka työni puolesta tunsin. Ei hän koskaan vastannut.

Kaikki ovet ovat kiinni.

Parhaita hetkiä matkallani ovat olleet ihmiset, jotka uskaltavat nähdä kipuni.

”Tuliko sinulle tyttö yllätyksenä, että elämä on joskus tällaistä räsymattoa?” Sanoi minua hoitanut lääkäri, kun jouduin sairasloman takia hänet tapaamaan. En mennyt toiste, en halunnut apua ihmiseltä, jonka sanat olivat kuin myrkkyä.

Väsynyt, sairas ja luovuttanut ihminen kaipaisi kuulla lohdutusta. Lempeitä sanoja, ihan mistä tahansa. ”On hienoa, että jaksoit tänään tulla.”

Parhaita hetkiä matkallani ovat olleet ihmiset, jotka uskaltavat nähdä kipuni. Eivät yritä puhua sitä pois. Ihmiset, jotka ovat kohdanneet lapseni, kun en itse pysty. Ihmiset, jotka ovat tarjonneet heille iloa, tekemistä ja toivoa. Siinä sivussa siitä on pystynyt maistamaan murusia itsekin.

Neuvolassa hoitaja näki minut, kipuni, kauhuni ja epätoivoni. Sanoitti sen, mitä muut eivät milloinkaan uskaltaneet tai osanneet. Hän puuttui elämääni. Perheeni elämään, lasteni elämään ja minun kipuuni. Hänellä oli keinoja, joita hän uskalsi käyttää. Hänellä oli verkosto, jonka varaan uskalsi minut heittää. Ja minä annoin itseni pudota, jotta joku ottaisi kiinni.

Oli tämä yksi rohkea ihminen, joka alkoi hoitaa minua. Piti yhteyttä, ei jättänyt yksin. Järjesti avun kotiini. Sain olla pohjalla, kun joku muu täytti paikkani. Lastensuojelun työntekijästä tuli asiakas, auttajasta autettava. Minun piti uskaltaa tunnustaa, ettei minusta siihen ole. Hoitamaan lapsiani, hoitamaan kotiani. Luojan kiitos kotiini tuli ihminen, joka osasi olla läsnä. Antoi minun olla pirstaleina. Otti vauvani syliin, kun en itse pystynyt.

Minua auttoivat hetket, kun joku kävi hakemassa lapset puistoon.

Köyhyyden äärellä on monesti sairautta, suvussa ja sisimmässä. Vuosien aikana sain onneksi matkalleni myös hyviä peilejä. Lempeitä ihmisiä, jotka halusivat kantaa osan kuormasta. Minua auttoivat hetket, kun joku kävi hakemassa lapset puistoon. Vei heidät kahvilaan tai kirjastoon. Elämä jatkui ympärilläni, vaikka itse en jaksanut siihen ottaa osaa.

Jossain vaiheessa pääsin mielenterveyshoitajan vastaanotolle. Pyysin keinoja! Sanoin etten jaksa enää puhua kenellekään, miltä minusta tuntuu ja miten paha on olla. Sanoin, että haluan jotain konkreettista! Jotain minkä kanssa taistella eteenpäin.

Sain keinoja. Sain listan asioista, joita minun pitäisi päivittäin tehdä. Sain lähetteen nettiterapiaan. Sain kotipalvelun vahtimaan lapsia, että voin tehdä jotain itselleni mielekästä.

Mutta se olin minä, joka jouduin ne listan mielenterveyttä tukevat asiat tekemään. Elämään todeksi. Nousemaan sängystä ylös, vaikka ei ollut voimia. Kukaan muu ei niitä voinut minun puolestani tehdä.

Halusin niin kovasti parantua, muuttua, toipua, saada toivoa. Kävin pihalla katsomassa pilviä, vaikka en vielä uskonut sen auttavan. Ostin itselleni kukkia. Leikkasin kynnet ja lakkasin ne. Pesin aamulla hiukset ja puin puhtaat vaatteet päälle. Vietin aikaa perheeni kanssa. Ajoin kuntopyörällä muutaman minuutin päivässä, kun kehotettiin liikkumaan. Avasin kotioven ja kiersin lähimetsän polkuja.

Ei tarvittu mitään suurta. Vielä ei ollut rahaa, ei työtä ei suuntaa. Ei unelmia. Oli vain tahtotila parantua, nousta takaisin elämään. Ensin piti hoitaa minua, sairauttani, väsymystä, masennusta, toivottomuutta. 

Halusin uskoa, kun nettiterapiassa väitettiin että ”Ihminen ei voi vaikuttaa tunteisiinsa, mutta ajatuksiin ja tekemiseen voi”. Koska en voinut muuttaa sitä tilannetta, että olin täysin toivoton ja ahdistunut, niin tartuin enää siihen, mitä oli jäljellä. Toimintaan, vaikka mieli ei olisi halunnut, että teen mitään.

Nettiterapia oli vaativaa ja vaikeaa. Mutta tehokasta.

En kirjoita luentoa masennuksen hoidosta, mutta voin vakuuttaa ja omakohtaisesti todistaa, että sitä voidaan hoitaa. Hoitamalla ihmisen tapaa toimia ja ajatella.

Nettiterapia oli vaativaa ja vaikeaa. Mutta tehokasta. En olisi jaksanut lähteä fyysisesti terapiaan, koska ihmisten kohtaaminen uuvutti ja huonot kokemukset heistä painoivat mielessä. Nettiterapiassa tarjottiin vain keinoja, kukaan ei möläytellyt mitään eikä katsonut alta kulmiensa. Sain työkaluja itseni kohtaamiseen ja tilanteeni hoitamiseen. Myöhemmin vuosien päästä pääsin myös seurakunnan sielunhoitajan luokse ilmaiseen terapiaan juuri, kun sitä kipeästi kaipasin.

Tämä ihana ja ymmärtäväinen sielunhoitaja jaksoi vuoden ajan tehdä näkyväksi elämäni matkaa. Niitä taakkoja, joita olen tiedostamattani kantanut. Hän opetti minut tuntemaan ja tunnistamaan tunteitani. Oli ihmeellistä, kuinka hän sai minut näkemään ihanuutta itseässäni. Minussa, jossa ei pitänyt olla enää jäljellä kauneutta. Ei toivoa. Heräsi toivo, että minussa on vielä unelmia.

Aikaa se vaatii. Vuosia. Minun tapauksessani useita. Ihmisiä, jotka lähettivät pizzan ovelle, kun oli synkkää eikä ollut rahaa ruokaan. Isän, joka maksoi sähkölaskut talvella. Puolison, joka otti syliin, kun olin hajota palasiksi. Oman tilan, jossa toteuttaa itseään. Pienen puutarhan, johon istuttaa kauneutta. Ja Jumalan, joka kaiken vaikutti.