Kuva: Anne Burakoff toinen vasemmalta Kunnioittavasti köyhyydestä -raadin jäsenenä.

Onko media keskiluokkainen? Tekeekö suomalainen media korostetusti juttuja keski- ja hyvätuloisten näkökulmasta ja miksi se on ongelma, jos on? Tällaisia kysymyksiä pohdimme viime keväänä jaetun Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen raadissa, jossa olin jäsenenä. Näitä kysymyksiä käsittelimme myös Erja Saarisen kanssa, kun kävimme puhumassa toimittajaopiskelijoille köyhyyden käsittelystä mediassa.

Keskiluokka koko kansan edustajana?

Keskiluokka voidaan määritellä tulotason tai esimerkiksi koulutuksen perusteella vaikkakaan koulutus, kuten tutkinto yliopistosta, ei takaa yhtä hyviä tuloja kaikille. Valtamedia luo kuvaa, keskiluokasta koko kansan edustajana, vaikka sen ulkopuolelle jää paljon ihmisiä koulutuksensa tai tulotasonsa puolesta.

Kun taas puhutaan keskiluokkaisuudesta, puhutaan pitkälti myös kuluttamisesta. Keskiluokka näytteleekin suurta osaa mediassa, koska heidän käyttämänsä palvelut ja tuotteet, kuluttaminen, pitävät pystyssä esimerkiksi matkailualaa.

Matkailu onkin tärkeä osa kuluttamista. Mediassa luodaan mielikuvaa, että kaikki matkustavat. Lentäminen ja lomailu jossakin kaukana, siitä haaveilu, halutaan esittää meille normaalina, melko lailla ilman kritiikkiä, vaikka lentämisen haitat ilmastonmuutokselle ovat tiedossa. Matkustaminen esitetään itsestäänselvyytenä. Se kuuluu osana keskiluokan ja valtamedian ihannekarttaan ja hyvän elämän perusteisiin.

Toivoisin kulutuksen ihannoinnin rinnalle vaihtoehtoisia aiheita. Jutut kierrättämisestä, lainauksesta, eri tavoista elää niin, etteivät tavara ja päästöt lisäänny olisivat tervetulleita ja ne eivät ehkä jättäisi kulutusjuttujen tapaan vähävaraisia ulkopuolisiksi.

Journalismi onkin ymmärrettävästi juuri keskiluokkaista, koska media tuottaa koko kansan edustajana pitämäänsä keskiluokkaa kiinnostavaa sisältöä. Se painottuu heidän oman, heitä itseään kiinnostavan elämäntyylin esittelyyn.

Perinteisten aikakauslehtien lisäksi nykyään myös sanomalehdet kirjoittavat lifestyle-tyyppisiä juttuja, joissa pääosassa ovat ruoka, uudet harrastukset, lomamatkat ja itsensä kehittäminen ja hemmottelu. Tämän tyylinen elämä esitetään standardinomaisesti – sitä tulisi kaikkien tavoitella ja siihen pyrkiä.

Etätyö ja sijoittaminen eivät ole kaikkien todellisuutta

Keskiluokkaan painottuu myös muu median uutisointi; Jutut etätöistä ovat saaneet paljon alaa. Verovähennyksistä ja sijoittamisesta kirjoitetaan runsaasti. Nämä asiat koskevat pääosin keskiluokkaan kuuluvia, mutta ne esitetään meille normeina tai itsestäänselvyyksinä. Etätyöt eivät ole mahdollisia monille pienituloisille. Heitä eivät koske sijoitusvinkit tai työhuonevähennykset.

Journalisti-lehti teetti 2010 kyselyn toimittajien taustoista. Tuolloin keskivertotoimittaja oli korkeasti koulutettu ja syntynyt koulutetuille vanhemmille. Hän asui todennäköisimmin omistusasunnossa kaupungissa, käytti työsuhteessa ollessaan yksityisiä työterveyspalveluita ja kuului työsuhteessa ollessaan ylempään keskiluokkaan.

Näin ollen voisi ajatella, että keskivertotoimittaja kirjoittaa siitä maailmasta, jonka hän parhaiten tuntee ja johon hän on kasvanut. Toisaalta on myös hyvin pienituloisia toimittajia, etenkin freelancereita. Mutta takaako oma pienituloisuus sen, että muut kuin keskiluokkaiset aiheet kiinnostavat tai vaikka kiinnostaisivatkin, ostetaanko niistä juttuja?

Empatiaa, mutta vähävaraisten tarinoita lähinnä kuvituksena

Journalismista syntyy keskiluokkainen kuva. Tavanomaisena pidetystä elämästä syrjään jääneistä ihmisistä ei tehdä määrällisesti juttuja yhtä paljon kuin muista, näistä keskiluokkaisista.

Köyhyyttä kokevien tai vähävaraisten ihmisten tilanteita käsitellään kyllä yleensä empaattisesti. Toimittajien huoli ja ymmärrys tulee yleensä esille jutuissa. Kuitenkin vähävaraisia koskevat jutut jäävät monesti tarinan tasolle: hämmästelyksi, nyyhkytarinaksi tai arjen sankari -tyylisiksi. Pahimmillaan köyhyydelle saatetaan irvailla tai pyrkiä osoittamaan ihminen itse syylliseksi siihen.

Köyhyys saatetaan kuvata irrallisena ilmiönä, pois journalismin meistä ja muusta yhteiskunnasta vaikuttavista asioista, kuten poliittisista päätöksistä. Susanna Kuparinen kuvasi raflaavasti, Viimeinen sana -ohjelmassa toukokuussa, että ”köyhyydestä puhutaan hämmästellen kuin rutto olisi saapunut kaupunkiin”.

Katso Viimeinen sana Yle 5.5.2023: Kun media kumartaa keskiluokkaa, kenelle se pyllistää?

Kirjassa Luokkavallan vahtikoirat, 2016, Kukkala ja Purokuru kirjoittavat journalismin todellisuudesta hyvinvoivan todellisuutena, joka tunnistaa toisen, köyhän, enintään, matkan, etäisyyden päästä. Vaikka kirjoitus tai juttu ei olisi suoraan loukkaava, paljastaa se kuitenkin kuilun hyvinvoivan keskiluokan ja meidän muiden välillä. Asiaan perehtymättömälle voi olla vaikea ymmärtää, että Suomessa on esimerkiksi yhä enemmän myös työssäkäyviä köyhiä. Pelkkä palkkatyö ei suojaa köyhyydeltä.

Vähätuloiset kuvataan tukien käyttäjinä, niistä hyötyjinä, vaikka keskiluokka hyötyy eniten yhteiskunnan tukirakenteista.

Elämä näytetään tukien kautta

Vähätuloisten ihmisten, perheiden ja lasten asioita käsitellään monesti tukien saamisen kautta: kuinka he saavat näitä etuja yhteiskunnalta. Asumistuesta ja toimeentulotuesta saatetaan kirjoittaa ylimalkaisesti ilman faktoja tulorajoista ja omavastuuosuuksista. Esimerkiksi asumistukihan ei ole sama kuin maksettava vuokra.

Tukien saajia käsitellään monesti hyötyjinä, mutta asuntolainan korkovähennyksistä tai kotitalousvähennyksen käytöstä puhutaan toiseen sävyyn. Ne ovat kuitenkin myös yhteiskunnan kädenojennuksia ihmisille, kuten tuetkin.

Viimeinen sana -ohjelmassa tuotiinkin esille, että keskiluokka hyötyy eniten yhteiskunnan tukirakenteista. Sillä on myös mahdollisuus tehdä valintoja asumisen, syömisen ja harrastusten suhteen.

Köyhille lapsiperheille, erityisesti lasten vanhemmille, taas matkailun ja erilaisten harrastusten ihannointi luo paineita toteuttaa vallitsevaa ja hyväksyttävää toimintaa omassa elämässään. Nämä ”normit” jättävät ison joukon ihmisiä, toisiksi, ulkopuolelle, vaikka todellisuudessa 80 prosenttia maailman ihmisistä ei koskaan lennä.

Vähävaraisen valinnat ja toiminta ovat enemmänkin tasolla, jossa puhutaan henkiinjäämisestä: Mistä hankitaan ruokaa? Mitä tekemistä voidaan tarjota lapsille loma-aikaan? Esimerkiksi kesäloman lintsireissu voi olla pitkän säästämisen tulos. Voisiko tehdä juttuja heistä, joilla ei ole varaa lomailla lomalla?

Ongelma median keskiluokkaisuudesta tulee, jos muut ryhmät, esimerkiksi alempaa tulotasoa olevat, työttömät ja opiskelijat jäävät täysin vaille huomiota. Tai jos heidän asioitaan kuvataan toiseuden tai keskiluokan tulokulman kautta.

Nykyjournalismin trendi on tarinallisuus.  Toimiessaan tarinallinen juttu on konkreettinen ja koskettava. Jos se paikannetaan vain yksilöön, eikä oteta huomioon laajempaa yhteiskunnallista näkökulmaa, jää rakentava vaikutus vähäiseksi, mutta juttutyyppi lisää ja vahvistaa yksilön vastuuta omasta köyhyydestään. Eli toisintaa ja vahvistaa jo olemassa olevaa käsitystä.

Köyhyyttä tulisikin käsitellä huomioimalla yhteiskunnalliset olosuhteet ja tuoda näkyväksi köyhyyden rakenteellisia syitä. Tutkimalla taustoja, tuntemalla faktat ja kuuntelemalla köyhyyttä kokeneita syntyy monipuolisia juttuja köyhyydestä.

Kirjoittaja Anne Burakoff on mukana EAPN-Finin Kansalaistoimintaryhmässä. Hän oli tänä vuonna jäsenenä Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen toimittajille antavassa raadissa.