”Digisyrjäytyminen” pompahti silmiini, kun luin yhtenä Kunnioittavasti köyhyydestä -raadin jäsenenä viimeisen vuoden aikana julkaistuja artikkeleita köyhyydestä. Sana löytyi Ylelle jutun tehneen Oona  Mynttisen jutusta.

Googlasin sanan väärin; muistin, että se on ”digiköyhyys” ja löysin tiedotteen EU:n liikenneministerien epävirallisesta kokouksesta viime kuussa. Kokouksessa oli lähtökohtana tasa-arvoinen liikenne- ja digiyhteyksien saavutettavuus Euroopassa. Tämä on tärkeä asia.

Suomen köyhyyden vastainen verkosto EAPN-Fin on myöntänyt vuodesta 2016 Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuspalkinnon toimittajille. Sen saajan päättää köyhyyttä kokeneista ihmisistä koostuva raati. Paitsi jakanut tunnustuksen, raati on aina arvostanut myös jutuissa ja ohjelmissa esiin tulleita uusia näkökulmia, joita tulisi mediassa ja muutenkin yhteiskunnassa ottaa puheeksi. Digisyrjäytyminen on tällainen, erityisesti nyt, kun puhutaan koronavuonna otetusta digiloikasta.

Puhelimia, tietokoneita, mutta myös opetusta kaikille

Mynttisen juttu perustuu teleoperaattori DNA:n tutkimukseen ja kampanjaan, jossa yksityishenkilöiden vanhat puhelimet pyrittiin saamaan kiertoon ja saaduilla varoilla Hope ry jakoi uusia puhelimia vähävaraisille perheille.

Asiaan on herätty myös toisaalla ja nyt on käynnissä Kaikille kone -kampanja. Siinä yrityksiä pyydetään lahjoittamaan käytöstä poistettuja tietokoneita lahjoitettaviksi nuorille, jotta kaikilla olisi tasa-arvoinen mahdollisuus opiskeluun. Vähävaraisessa perheessä saattaa tutkimusten mukaan olla vain yksi kone kolmenkin nuoren yhteiskäytössä samanaikaisesti.

En ole tutkinut digiköyhyyttä – itse luomani termi tähän asiayhteyteen – vaan sanomani perustuu lukemiini juttuihin ja henkilökohtaisiin havainnointeihin.

Liitän digiköyhyyteen laitepuutteen lisäksi osaamisen ja opetuksen puutteen. Nuoret saavat koulussa riittävää opetusta ja laitteita käytetään opetuksen apuvälineinä. Osaamispuoli on siis hallussa nuorella sukupolvella mukaan lukien nuoret aikuiset. Digitalisuus on kuitenkin kehittynyt valtavaa vauhtia ja jo keski-ikäiset voivat olla pulassa.

Koronakriisi rysäytti ongelman näkyviin

Kiven Seitsemässä veljeksessä pojat opettelevat lukemaan vaihtelevalla menestyksellä nuorimman veljeksen Eeron toimiessa opettajana ja mentorina. Tämä on taas ajankohtaista, Eeroja tarvittaisiin paljon, jotta ikääntyvä väestö pysyisi mukana tekniikan kehityksessä.

Läheskään aina ei ole kysymys siitä, että ei ole varaa hankkia laitteita vaan siitä, että niitä ei osata käyttää ja henkilökohtaisia mentoreita ei ole aina saatavilla, kun heitä tarvittaisiin. Jukolassa Eero oli paikan päällä, kun tarvittiin apua.

Kuinkahan moni jää paitsi hänelle kuuluvasta etuudesta digiosaamisen puutteiden vuoksi? Kelan toimeentulohakemuskin tulisi tehdä sähköisesti, jotta käsittely nopeutuu. Tämän viimesijaisen etuuden hakijat eivät kuitenkaan ensitöikseen sijoita varojaan älylaitteisiin. Ketään aliarvioimatta, sillä moni varmasti haluaa pysyä osallisena yhteiskunnassa ja sen kehityksessä, mutta sillä hetkellä jostain syystä tämä ei ole mahdollista.

Koronavirus toi ongelman esille yhdessä rysäyksessä. Yhteiskunta alkoi elää digitaalisesti etänä. Koneongelmat ja osaamisen puute yhdistyivät digiköyhyydeksi. Vanhat tietokoneet eivät tukeneet ohjelmia, tietotaito rajoittui someosaamiseen ja puheluihin. Ihmiset eristettiin, toisten auttaminen kävi vaivoin tai ei ollenkaan.

Tietokoneettomat pulassa, kun kokoontumispaikat sulkeutuivat

Kansalaisjärjestöt, kuten työttömien yhdistykset, sulkivat ovensa. Ne olivat toimineet sosiaalisina kokoontumispaikkoina ja vertaisapuna. Moni jäsen jäi pulaan tietokoneettomana laskujensa kanssa.

Luottamustehtävissä olevien täytyi kriisisitilanteessa kokoontua useammin, mutta se ei ollut fyysisesti mahdollista. Puhelin- ja sähköpostikokoukset ovat hitaita ja kömpelöitä eikä kunnon keskustelua saatu aikaan.

Yhtäkkiä täytyi tietää mikä on Zoom tai Teams, miten ne toimivat, pystyykö omalla laitteella osallistumaan. Kaikki eivät pystyneet osallistumaan tärkeään päätöksentekoon tai kertomaan kaikille mielipidettään, kun päätöksiä tehtiin.

EAPN-Finin köyhyyttä kokeneita ihmisiä yhteiseen vaikuttamiseen kokoava Kansalaistoimintaryhmä joutui perumaan kaikki kokouksensa huhtikuusta alkaen. Syynä taas digiköyhyys. Tapaamiset ja vertaistuki ovat ryhmän peruspilareita. Ryhmää edustavat eivät voineet osallistua myöskään EAPN-Finin hallituksen etäkokouksiin.

Osalle lomautetuista sähköinen asiointi viranomaisten kanssa oli suuri haaste

Läheskään kaikki työssä käyvät eivät tarvitse työssään digitaalista osaamista kuin ehkä rajoitetusti työnantajan käyttämillä ohjelmilla. Omassa käytössä olevat älylaitteet ovat enemmänkin sosiaalisen median seuraamista varten.

Koronakriisissä valtavat määrät ihmisiä lomautettiin. Asioiden käsittelemisen nopeuttamiseksi ja toimeentulon varmistamiseksi heidänkin tuli toimia digitaalisesti: yhtäkkiä piti löytää ohjelmat ja eri instanssit, ymmärtää lomakkeiden kieltä ja keksiä miten löytää ja liittää liitteitä! Taas niitä Eeroja tarvittiin ja välttämättä perheen nuorin ei tällä kertaa ollutkaan paras apu, koska hän ei ymmärrä lomakkeiden kieltä.

Viranomaisten pitäisi antaa opetusta

Esimerkkejä riittäisi. Kun yhteiskunta oli lähes kokonaan suljettu, apu löytyi parhaiten netistä – jos sitä osasi käyttää ja tiesi mitä hakea. Ja jos oli älylaite.

Koronan myötä yhteiskunnan suunta yhä digitaalisempaan palvelukulttuuriin varmasti jatkuu. Kun taas joskus saamme kokoontua, olisi kasvokkain annettavaa koulutusta lisättävä huomattavasti. Painopisteinä etäyhteydet ja ennen kaikkea eri viranomaisten lomakkeiden täytön ohjaus ja liitteiden saaminen. Viranomaiset saisivat kyllä itse antaa opetusta esimerkiksi työttömien yhdistysten kautta.

Kirjoittaja on Työttömien Keskusjärjestön ja EAPN-Finin hallituksen jäsen sekä EAPN-Finin Kansalaistoimintaryhmän jäsen. Hän oli 2020 mukana Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen jakaneessa raadissa.

Lue lisää

Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustus lasten eriarvoistumista käsittelevästä artikkelista

67-vuotiaan Karin kertomus siitä, mitä työttömien yhdistyksen toimintakeskuksen sulkeminen koronaepideamian vuoksi hänelle merkitsi – Karin kertomus suomeksi jutun lopussa

Kun mieli särkyy, laskuja ei uskalla enää avata. Huoli omasta taloudellisesta tilanteesta synkistää mieltä entisestään.

Olen nähnyt aiemmilla työpaikoillani aikuissosiaalityössä ja aikuispsykiatrialla läheltä, millaista ihmisen arki voi olla, kun mieli särkyy ja voimavarat ovat vähissä.  Viime vuoden marraskuussa aloitin työni Mielenterveyden keskusliiton sosiaalityön asiantuntijana. Nyt nämä kysymykset ovat työssäni entistäkin keskeisempiä. Ihmisen mielenterveyttä suojaavat monet sisäiset ja ulkoiset tekijät, mutta kenen tahansa mielenterveys ja hyvinvointi voivat heikentyä, jos kohtaa elämässään vaikean kriisin, tai jos oma elämäntilanne on pitkään kuormittava ja raskas.

Raha tai oikeastaan sen puute on asia, mikä aiheuttaa herkästi stressiä. Sairastaminen vie ihmisen sellaiseen etuus- ja palveluviidakkoon, että jopa asiantuntijana näiden asioiden sisäistäminen ja ymmärtäminen aiheuttaa välillä harmaita hiuksia.

Mitä teen, jos kuntoutustukipäätös on hylätty?

Olen useasti kuullut asiakkailtani, että sairaudesta toipumiseen keskittymistä heikentää se, että taloudellisesta tilanteesta joutuu kantamaan paljon huolta sairastumisen jälkeen. Hyväksyykö Kela sairauspäivärahahakemukseni? Jatkuuko sairaslomani? Mitä teen, jos kuntoutustukipäätös hylätään? Kun sairaslomani loppuu ja palaan töihin, mitä jos vointini romahtaa, menevätkö raha-asiani taas sekaisin?

Jokainen tarvitsee sairastuttuaan ja työkyvyttömäksi jouduttuaan sellaisen perustoimeentulon tason, jolla selviytyy jokapäiväisistä elämiseen liittyvistä menoista ja pystyy myös hoitamaan omaa terveyttään. Terveydenhuollon asiakasmaksujen maksukaton tarkoituksena on keventää ihmisen maksutaakkaa.  

Maksukaton täyttymisen jälkeen lyhytaikaisesta laitoshoidosta perittävä maksu saa olla enintään 22,50 euroa vuorokaudessa. Psykiatrinen osastohoito kuuluu tähän kategoriaan, eli maksukaton täyttymisen jälkeen ihminen maksaa edelleen lyhytaikaisesta psykiatrisesta osastohoidosta. Summalla on iso merkitys ihmiselle, joka elää pienillä tuloilla.

Lääkkeistä tinkiminen voi johtaa osastohoitoon

Jos ihmisellä on oikeus perustoimeentulotukeen, reseptilääkkeet voi saada apteekin maksusitoumuksella ja julkisen terveydenhuollon asiakasmaksuja voidaan huomioida myös perustoimeentulotuen laskelmassa. Maksun huojentaminen tai perimättä jättäminen tulisi olla ensisijainen vaihtoehto perustoimeentulotukeen nähden.  Voimassa olevan asiakasmaksulain 11§ ei kuitenkaan ole velvoittava terveydenhuollon tasamaksuihin liittyen.

Jos henkilölle ei synny oikeutta apteekin maksusitoumukseen eikä ole rahaa, voi ihminen joutua tinkimään lääkkeiden, myös psyykenlääkkeiden ostosta. Reseptilääkkeet voivat olla peruskorvattavia tai erityiskorvattavia. Pienilläkin summilla on merkitystä ihmiselle silloin, kun rahat ovat vähissä. Lääkkeistä tinkiminen voi heikentää psyykkistä tai fyysistä terveydentilaa, ja tilanne voi joskus kriisiytyä niin, että ihminen voi tarvita osastohoitoa – josta mukaansa saa uuden laskun.

Moni tarvitsee rinnalla kulkijaa

Tiettyihin mielenterveyden häiriöihin voi liittyä kognitiivisen toimintakyvyn muutoksia. Sairauden luonteesta ja ihmisen yksilöllisestä tilanteesta riippuen muutokset voivat olla lyhyt- tai pidempikestoisia.

Kognitiiviseen toimintakykyyn liittyvät vaikeudet ovat erilaisia ja voivat heijastua arkeen eri tavalla. Jollekin voi olla esimerkiksi vaikeaa suunnitella ja aloittaa asioita, käyttää työmuistiaan, ylläpitää keskittymistään tai tehdä päätöksiä.

Tällaisessa tilanteessa oman taloudellisen tilanteen selvittäminen ja virastoasioiden hoitaminen voi tuntua vaikealta. Etuuksien hakeminen ja lomakkeiden täyttäminen voi tuntua monella tapaa haastavalta. Pelkkä asiakkaan neuvominen siinä, mikä lomake hänen tulisi täyttää, ei silloin riitä.

Ihminen tarvitsee rinnalla kulkijan, jonka kanssa yhdessä voi selvittää asiat ja katsoa lomakkeet läpi. Jos talousongelmat ovat jo kasvaneet suuremmiksi tai ihminen kaipaa enemmän apua taloudellisen tilanteen selvittämiseksi, häntä voi auttaa jo se, että on joku, joka lähtee mukaan talous- ja velkaneuvontaan.

Sotu-uudistuksesta apua pitkäaikaissairaiden tilanteisiin

Sosiaaliturvauudistuksella tavoitellaan palvelujärjestelmän parempaa toimivuutta ja selkeyttä. Toivon, että se synnyttää ratkaisuja esimerkiksi sellaisiin pitkäaikaissairaiden elämäntilanteisiin, joissa ihminen on pitkäkestoisesti viimesijaisen perustoimeentulotuen varassa, kun ensisijaiset etuudet ja tulot eivät riitä kattamaan muun muassa terveysmenoja. Osa ihmisistä myös jättää menemättä lääkärin, koska kuluja ei ole varaa maksaa.

Psyykkisen terveyden lisäksi täytyisi huolehtia fyysisestä terveydestä. SOSTEn yksi kärkitavoite kiteyttää mielestäni hyvin tämän tärkeän asian: sairastamisen kustannukset eivät saa olla hoidon ja hoivan este.

Jos sairastuisin, en selviäisi nykyisistä menoistani

Olen aina ollut kova ennakoimaan asioita ja otan selvää, miten erilaiset tilanteet omaan elämääni vaikuttaisivat. Asioiden selvittäminen tuo jotenkin turvaa itselleni.

Laskin kerran Kelan sairauspäivärahalaskurilla, mitä kävisi taloudelliselle tilanteelleni, jos jalkani tai mieleni murtuisi ja joutuisin jäämään pidemmälle sairaslomalle. Laskurin suuntaa antavalla lopputuloksella pystyn arvioimaan melko nopeasti, että jos jäisin sairauspäivärahalle, en todennäköisesti selviytyisi edes nykyisistä menoistani, ja sairauden hoito toisi vielä lisäkuluja.

Todennäköisesti olisi vaihdettava vuokra-asunto pienempään ja edullisempaan vaihtoehtoon, jotta saisin asumismenojani pienemmiksi. Suuri huoli olisi myös se, miten selviytyisin lainoistani.

Koska asun puolisoni kanssa, perustoimeentulotukioikeutta tuskin syntyisi ja sairastumiseni heijastuisi hyvin todennäköisesti puolisoni rahapussiin. Se ei myöskään helpottaisi hänen taloudellista tilannettaan.

On hyvin pysäyttävää tajuta, että minulla ei itseasiassa olisi varaa sairastua, ainakaan vakavasti ja pidempiaikaisesti. Mutta tähänhän en juuri pysty vaikuttamaan – kukaan ei itse valitse sairastumista.

Kirjoittaja toimii sosiaalityön asiantuntijana Mielenterveyden keskusliitossa. Hän oli mukana EAPN-Finin Terveys ja köyhyys -työryhmässä tekemässä Asiakasmaksut aiheuttavat ahdinkoa -raporttia.

Kuva: Mika Pollari

EAPN-Finin asiakasmaksuraporttia käsittelee blogissaan myös Pirkko Justander ja SOSTEblogissa Erja Saarinen.

Kuka hyötyy 50 euron sakkomaksusta, joka peritään, jos vakavasti syrjäytynyt ihminen tai vammainen henkilö, jonka Kela-kyyti ei tullut, ei saavu lääkärin vastaanotolle?

Kaikki kaupungit ja kunnat eivät meitä auta.
Kaikki puistot ja penkit eivät meitä auta.
Me kuljemme kysymystä kantaen,
me elämme siinä, se elää meissä:
Onko tämä totta ja kannattaako?

Nämä ajatukset ja kysymykset vuosi sitten julkaistusta blogistani palasivat mieleeni, kun olin mukana tekemässä Suomen köyhyyden vastaisen verkoston EAPN-Finin Terveys ja köyhyys -työryhmän raporttia sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista.

Jos työtä ei olisi, asiakasmaksujen vuoksi napanuorani toimeentulotukeen ei milloinkaan katkeaisi

Olen syntymästäni saakka vammainen eli ainavammainen henkilö sekä osa-aikatyössä käyvä eläkeläinen. Toimin Sininauhaliitossa kehittäjänä.

Jos työtä ei olisi, napanuorani toimeentulotukeen ei milloinkaan katkeaisi. Syynä olisivat asiakasmaksut.

Jos työtä ei olisi, eläisin koko elämäni, kuten monet ystäväni ja asiakkaani elävät, noin 835 euron suuruisella takuueläkkeellä. Työikäisiä takuueläkeläisiä on Suomessa noin 60 000–65 000.

Arjessa pelkkä takuueläke tarkoittaisi elämän mittaista matkaa suomalaisessa köyhyydessä, matkaa, jota vielä rajoittaisi kompensaatioiden puute. En pysty käyttämään julkisia, en voi laukata kirpputoreilla enkä juuri pysty laittamaan ruokaa tai korjaamaan vaatteitani, vaikka sitä ei ehkä aina silminnähden huomaa. Ruokajono ei ole vastaus moninaiseen allergiakertymääni. Onneksi minulla on siis myös työtä. Olen kuitenkin kokenut sen ajan, kun työtä ei ollut, ja tiedän, millaista se on.

Siitä on jo kauan, mutta köyhyyden pelko ei katoa ikinä.

Olen monesti unelmoinut, minkälainen olisi se asiakasmaksulaki, joka toimisi eri syistä vammaisilla, pitkäaikaissairailla tai vakavasti syrjäytyneillä ja siinä sivussa ehkäpä koko yhteiskunnalla.

Unelmieni asiakasmaksulaki perustuu tutkimustietoon

Olen yhdeltä koulutukseltani vanhan polven kotipalvelunohjaaja. Opiskeluaikoina tentin silloisen vuonna 1990 ilmestyneen sosiaalihallituksen julkaisun Kotipalvelun mahdollisuudet ja rajat. Luvussa Työläs maksujärjestelmä kerrottiin, että 16 prosenttia kotipalvelun asiakkaista oli luokassa 0. Asiakkaista 79 prosenttia kuului kolmeen alimpaan maksuryhmään, mutta heidän osuutensa kertymästä oli 56 prosenttia eli yli puolet.

Yhden kotipalvelulaskun hinta oli silloin 44 markkaa. Julkaisussa todettiin, että saadakseen nämä maksut silloin maksuun, oli tarkistettava vuosittain noin 200 000 ruokakunnan ja ainakin 300 000 henkilön tulotiedot. Tenttikirjani kertoi, että tämä oli työlästä.

Silloinen nuori sosiaaliohjaajaopiskelija ja äiti oli toivorikas: tästä se kehitys kehittyy, mitataan, punnitaan ja tutkitaan, mikä on kannattavaa!

Asiat eivät kuitenkaan kulkeneet Kotipalvelun mahdollisuudet ja rajat ‑julkaisun viitoittamalla tiellä. Vuosien ja vuosikymmenten saatossa käsieni läpi ja silmieni alta on mennyt paperi jos toinenkin, mutta vastaavaan tutkittuun tietoon en ole sen koommin törmännyt.

Nykyinen kehittäjä ja isoäiti on syvästi pettynyt!

Asiakasmaksuja ja niistä syntyvää taakkaa pitää ehdottomasti kunnolla tutkia. Valistunut arvaukseni on, että ne kolme alinta tuloluokkaa ovat niin palveluissa kuin maksuissakin yhä edelleen palvelujen ”pääkäyttäjät”. Miten paljon voisi tutkimuksen, järkeistämisen ja tietotekniikan avulla sekä tuoda säästöjä että säästää inhimillisiä kärsimyksiä?

Nollaluokka takaisin

20 vuotta tenttikirjani ilmestymisestä, vuonna 2010, oli EU:n köyhyyden teemavuosi. Olin mukana toimittamassa Invalidiliiton vammaisten ihmisten köyhyysohjelmaa Tullaan toimeen – elämyksiä kansaneläkkeellä. Jouduimme muuttamaan julkaisun rakennetta, koska kävi ilmi, ettei kotipalvelusta kotihoidoksi muuttuneessa palvelussa enää ollut lainkaan nollaluokkaa. Pakkohan meidän oli kysyä isoista kaupungeista kaikista ilmansuunnista, että mitä kuuluu sille 16 prosentille asiakaskunnasta, joka ennen muodosti nollaluokan. Työryhmä ei saanut mitään luotettavaa vastausta, joten asia piti jättää kokonaan pois julkaisusta.

Olisi taloudellisempaa ja tehokkaampaa pitää yllä jatkuvissa maksuissa suoraan nollaluokkaa kuin pyöritellä kaikkein pienituloisimpien, kuten takuueläkeläisten tai pelkällä toimeentulotuella elävien laskua eri tahoilla.

Osa maksuista pois kannattamattomina

Myös kertaluonteiset maksut pitäisi alentaa tai poistaa siellä, missä kulu on syntynyt. Esimerkiksi kotikaupunkini Helsinki on jo luopunut terveyskeskusmaksusta, koska se on kannattamaton.

Me pyrimme tällä vähentämään terveyseroja. Pyrimme vaikuttamaan siihen kansanosaan, joka ehkä ei sitten hakeutuisi palveluihin, jos niitä perittäisiin, Helsingin kaupungin terveysasemien johtajalääkäri Timo Lukkarinen on sanonut. Hän ei pidä asiakasmaksun taloudellista vaikutusta merkityksellisenä.

Mitkä muut maksut voisivat olla kannattamattomia? En minä tätä tietämällä tiedä, mutta haastan uuden asiakasmaksulain laatijat tutkimaan asian kunnolla ennen lain hyväksymistä.

Maksuun huojennus, siellä, missä kulu syntyy

Voimassa olevan asiakasmaksulain 11. §, eli maksun alentaminen tai sen poistaminen, on ollut pitkään kuollut pykälä. Jonkun verran se on muutamana viime vuonna virkistynyt, ja tuleva asiakasmaksulaki antaa lakiluonnoksen mukaan siihen aihioita, mutta siinä huojentamisen tai poistaminen pitäisi olla vielä paljon velvoittavampaa.

Pelkään, että henkilö on jo perintätoimiston asiakas ennen kuin on selvitetty, kuuluuko hänelle uuden lain suoma maksun alennus, vapautus tai toimeentulotuki.

EAPN-Finin tuoreessa kyselyssä kävi ilmi, että vain noin 7 prosenttia vastaajista (N=830) oli hakenut maksujen kohtuullistamista. Lähes 50 prosenttia vastaajista ei ollut aiemmin kuullut kohtuullistamisen mahdollisuudesta. 

Unelmieni asiakasmaksulaki luopuu perintätoimistoista

Kuka kuuntelee köyhää -verkosto järjesti keskusteluillan perintätoimistoista 2011. Sen yhteydessä kävi ilmi, ettei esimerkiksi Helsingissä ole enää ole järjestelmää, jossa täysin tulottomien ihmisten asiakasmaksut menisivät suoraan toimeentulotukeen. Monet heistä joutuvat tulottomuudestaan huolimatta perintään.

Perinnästä, velkaantumisesta ja ulosotosta kertoo karusti myös EAPN-Finin tuore raportti.

Joka poliklinikkamaksu menee perintään, jos haluan syödä elintärkeitä lääkkeitä, niin joudun hävyttömästi pistää lääkärilaskut ö mappiin.

Mielenterveyspuolella esimerkiksi pakkohoitoon joutunut henkilö voi hoitojakson päätyttyä todeta olevansa perintätoimiston asiakas, koska sairaalalaskuja on tippunut postiluukusta, vaikka hoito yhä jatkuu. Sairaalalaskut ovat menneet perintään, kun niitä ei ole aikanaan maksettu.

Itse olen ollut vastaavassa tilanteessa, kun vammani paheni Seuraavalla kerralla osasin olla varovaisempi.

Omaisten, läppärin ja kaverin lainaaman nettitikun turvin vältin ”justitiat”.

Tulin kokemukseni tiimoilta hieman paranoidiksi: miten reilun kuukauden sairaalareissulla kaikista kolmesta sairaalasta kaikki sairaalalaskut löysivät tiensä kotiini ennen kuin palasin, mutta kotiutumiseni jälkeen odotin sitä viimeistä laskua yli kolme viikkoa ja soitin myös perään! Kummallista.

Olisiko tähän lääke? Kyllä olisi. Sosiaali- ja terveydenhuollon ulkopuoliset tekijät -työryhmä ehdotti jo IV loppuraportissaan 2012, että on selvitettävä, voisiko lakia verojen ja maksujen täytäntöönpanosta ja sen 5. pykälää soveltaa myös asiakasmaksuihin. Arjessa se menee niin, että jos olen yrittäjä ja minulle tulee verovelkaa, joka on julkinen saatava, perintätoimistoja ei saa käyttää. Mutta kun minulla on synnynnäinen geenivirhe, joka paiskaa minut välillä viikoiksi tai kuukausiksi sairaalaan, olen tosi helposti justitioiden ikioma!

Nottinghamin seriffistä Robin Hoodiksi

On sekä taloudellisesti että etenkin eettisesti täysin kestämätöntä, että ensin on lain mukainen sosiaali- tai terveyspalvelu, josta peritään lain mukainen maksu. Sitten yks kaks maksu siirtyykin yksityiseen, usein ulkomaisessa omistuksessa olevaan korkoa korolle ‑yhtiöön, joka saattaa erityisen haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen suureen kurimukseen.

Näistä korkomaksuista ei edes koidu mitään taloudellista hyötyä sosiaali- tai terveystoimelle!

Tulossa olevan asiakasmaksulain luonnoksessa perintäasia on kyllä huomioitu, mutta useat järjestöt, muun muassa Sininauhaliitto, on lausunnoissaan painottanut, että asian pitää tulevassa laissa olla ehdoton käytäntö vailla yhden yhtäkään porsaanreikää.

Perintätoimistoista on päästävä! Järjestelmä nykyisellään on Nottinghamin seriffi, ja teillä arvoisat päättäjät, on nyt eturivin tilaisuus toimia Robin Hoodina!

Tämän blogini voin tiivistää yhteen lauseeseen:

Unelmieni asiakasmaksulaki olisi ihmisen puolella.

Kirjoittaja toimii kehittäjänä Sininauhaliitossa Esteetön mielenterveys- ja päihdetyö, Empassa. Hän on EAPN-Finin Terveys ja köyhyys -työryhmän jäsen ja oli mukana tekemässä ryhmän kyselyä ja raporttia Asiakasmaksut aiheuttavat ahdinkoa, joka julkaistiin toukokuussa 2020.

Miten arki sujuu koronarajoitusten kanssa? Millaisia vaikutuksia sillä on pikkuriikkisellä budjetilla elävälle? Asia nousi esiin eräässä keskustelussa heti ensimmäisten rajoitusten tultua voimaan. Olisiko niillä jo näin pian vaikutuksia? Kysyin Facebook-ryhmässä ihmisten kokemuksia, mielipiteitä, havaintoja. Sain kolmessa päivässä yli viisikymmentä vastausta. Kiitos kaikille, jotka jaoitte kokemaanne.

Ei voi ostaa varastoon, koska rahaa ei ole varastossa

Ensimmäiset kommentit koskivat ruokaa ja hamstraamista.

Minua varakkaammat ovat hamstranneet edullista ruokaa kaupasta.

Ei sitä mitään varastoon voi ostaa, koska ei ole sitä rahaa varastossa!

Mielestäni köyhyyttä kokevat ihmiset tulevat maksamaan tästä kriisistä kovimman hinnan monella tapaa. He ei edes saa edullista hankittua koska joku on ostanut kaiken tukussa.

Muuten nyt ei näy myöskään punasilla lapuilla olevia ruokia lainkaan. Ruoka-avut ovat käytännössä myös pulassa itse ruoan suhteen.

Pelikoneista säästyneet rahat ruokaan

Jotain positiivistakin nousi esiin: Pelikoneet on suljettu. Ravintolat ja kahvilat on suljettu. Säästyneet rahat voi käyttää vaikka ruokaan.

Pelikoneet ovat kiinni kaupoissa. Rahat voi nyt käyttää vaikka makkaraan ja kalliiseen salaattipussiin.

Tälläkin kolikolla on kaksi puolta. Pelihaitat ehkä vähenevät, jos pelaaminen ei siirry nettiin, mutta ketkä loppupeleissä joutuvat jäämään paitsi jostakin tärkeästä, kun rahaa ei peliautomaateista kerry jaettavaksi sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteiseen hyvään samalla tavalla kuin aiemmin. Köyhätkö?

Ryhmässä ehdotettiin sellaisten avustuskassien kohdennettua jakoa, joissa olisivat mukana käsidesit ja muut nyt ylimääräisiä kuluja tuovat tuotteet:

Meille suoraan kohdennettua avustuskassien jakoa, mukana varmuusvarastot, desit yms!

Kriisissä voi syntyä myös entistä parempia toimintatapoja

Tulkitsen, että huoli ruokahuollosta on suuri, mutta onko se aiheellinen. En usko, että meiltä loppuu ruoka. Totutut toimintatavat kyllä joutuvat mullistuksiin, mutta löytyy uusia tapoja, keinoja, joista saattaa tulla hyvinkin toimivia, jopa parempia tapoja. Epätietoisuus ja epävarmuus ovat tässäkin suurina huolina.

Ruokakassien jako on Helsingissä siirtynyt Myllypurosta ja Veikko Hurstilta seurakunnille. Jako toimii hyvin, sillä seurakunnilla on diakoniatyöntekijöiden apuna vapaaehtoisia. Olen keskustellut asiasta Malmin seurakunnan henkilöiden kanssa.

Totta on, että rahaa ei ole varastossa, joten ei voi ostaa ruokaakaan varastoon. Mutta onko hamstraaminen ylipäätänsäkään tarpeellista? Ymmärrän toki, että helposti hurahtaa hysteriaan, kun sitä näkee ympärillään. Itselläni on ollut jo vuosia tapana käydä kaupassa kerran pari viikossa. Pidän aina kotona muutaman päivän ”varmuusvarastoa” monista eri syistä.

Mutta nyt tietysti mieltä kiertää huoli sairastumisesta ja siihen varautumisesta. Jos en saakaan apua mistään. Jos tukiverkostoni väki on myös sairaana. Jos tilanne pitkittyy kuukausiksi, voidaanko taata, että ruokaa todella riittää.

Lapsiperheiden ruokalasku voi kasvaa ylivoimaisen suureksi

Huoli lasten kouluruokailun loppumisesta on aiheellinen. Monelle vähävaraisen perheen lapselle se on ollut päivän ainoa lämmin ruoka. Kun köyhän kotitalouden lapset eivät saa kouluruokaa, voi ruokalaskun kasvu olla ylivoimainen.

Eräs ystäväni kertoi, että hänen lastensa koululla pyritään järjestämään ruokailu sitä haluaville. Etukäteisilmoittautuminen on välttämätöntä, että osataan varata riittävä määrä ruokaa. Oppilaita on ystäväni kertoman mukaan ruokailemassa 30–40 päivässä.

Toinen ystäväni, jolla on kaksi kouluikäistä poikaa, nyt kotiopetuksessa, kertoi, että etätyönteko jää usein iltapäivään, iltaan, kun on vahdittava lasten koulutehtävät ja laitettava kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Ruokalasku on kasvanut parissa viikossa merkittävästi. Huolena on, että raha ei välttämättä riitä koko kuukaudeksi. Lomautuskin on uhkana.

Missä skannata ja tulostaa?

Toisena pääaiheena nousi esiin kirjastojen ja muiden yhteisten tilojen, kuten palvelukeskusten sulkeminen. Ongelma on mittava.

Harvalla työttömällä tai köyhällä on kotonaan mahdollisuus skannaamiseen tai tulostamiseen. Nyt koronan takia lähes kaikki palvelut on viety kiireen vilkkaa oikeastaan täysin nettiin. Tämä lisää huolta toimeentulosta, etuuksien hakemisesta ja asioiden hoitamisesta.

Ongelma kun ei oo omaa skanneria eikä älypuhelinta jolla lähettelis laskuja kelaan ttt:n maksettavaks. Riskiryhmäläinen ei sais liikkua ulkona.

Miten saan asiani hoidettua? Katsooko Kela tai sossu nyt yhtään sormien läpi? Enpä usko!

Venyneet tukien käsittelyajat ovat kuolinisku monen taloudelle

Mieltä kiertää myös ajatus, riittävätkö Kelan rahat koronakriisissä. Miten käy sairauspäivärahojen ja toimeentulotuen? Entä TE-toimiston toiminta?

Venyneet käsittelyajat ovat kuolinisku työttömän, lomautetun, sairaan taloudelle. Ei ole jäänyt yhtään vararahastoa sukanvarteen.

Tukien viivästyminen on aina henkisesti raskasta. Se lisää epävarmuutta, jota kriisitilanteessa on muutenkin vaikka kuinka. Se nostaa pintaan tunteiden kirjon toiveikkuudesta synkkyyteen ja alistuneisuudesta taistelutahtoon, jos voimia vielä on jäljellä.

Ymmärrän huolen ja hädän toimeentulosta, murehdin sitä itsekin. Kohtuuttoman pitkät käsittelyajat sekä ongelmat toimittaa tarvittavat selvitykset Kelalle ilman ”kotitoimistoa” on huomioitava toimeentulotuessa!

Jossain on asuttava, maksettava säännölliset asumiskulut, puhelinlasku, lääkkeet. Laskujen kasaantuessa viivästysmaksut ja -korot lisäävät menoja huomattavasti. Korvaako toimeentulotuki ne? Ei todellakaan!

Kaikkien pitäisi tulla vastaan, ihan kaikkien

Tässä pitäisi kaikkien tulla vastaan: vuokranantajien, teleoperaattoreiden, sähköyhtiöiden…kaikkien. Laskujen kasaantuessa kasaantuvat murheetkin. Yksin niistä selviäminen voi olla monelle liikaa.

Viruskaaoksen seurauksena liikevaihtoaan menettävistä yrittäjistä ja lomautetuksi joutuvista työntekijöistä kannetaan huolta ja heille järjestetään tukea. Hyvä niin. Vähemmälle huomiolle jäävät ne, joille seuraukset voivat olla kohtalokkaita, nimittäin yhteisnimikkeellä köyhät.

Valtio tukee yrityksiä. Miksi ei suoraan myös meitä köyhiä?

Palataanko normaaliin vai suurempaan niukkuuteen?

Kriisitilanteissa ihmisten henkiset voimavarat punnitaan. Miten saan voimavaroja kasvatettua? Kun on elänyt vuosia ahdingossa, onko enää voimavaroja uudesta kriisistä selviytymiseen?

Kun kriisin jälkeen joskus palataan takaisin ”normaaliin” elämään, jatkuvatko huolet silloinkin? Useat elävät vain tukien varassa. Leikataanko niitä, kun maan talous on vaikeuksissa? Saavatko ihmiset silloin vielä tarvitsemansa avun?

Enkä tarkoita vain taloudellista apua. Onhan selvää, että näin epävarmat ajat kuormittavat myös henkistä puolta. Mielenterveys horjuu, päihdeongelmat lisääntyvät.  Epävarmuus johtaa liian usein epätoivoon, näköalattomuuteen. Tilanteesta kärsivät lapset, vanhukset, perheet, me kaikki, jotka elämme ”kiikun kaakun -tilannetta”. Jaksaako kukaan huutaa loputtomiin apua? Kaikkein heikoimmat on helppo unohtaa.

Kirjoittaja on Suomen köyhyyden vastaisen verkoston EAPN-Finin Kansalaistoimintaryhmän koordinaattori. Ryhmässä toimii köyhyyttä kokeneita ihmisiä.

Mitä olinkaan mennyt lupaamaan? Jännittää niin, että vatsaa vääntää. Olen matkalla Helsingin yliopiston Tiedekulmaan ”Metropolialueen köyhyys ja sosiaaliala” -tilaisuuteen panelistiksi kertomaan kokemusasiatuntijana köyhyyden vaikutuksista elämääni.

Olin talven aikana päässyt eroon valtavasta, musertavasta häpeäntunteesta, jonka elämäntilanteeni oli niskaani rojauttanut. En ollut aiemmin kertonut ajatuksiani kovinkaan julkisesti, ainoastaan EAPN-Finin kansalaistoimintaryhmän kokouksissa pienelle tutulle porukalle. Olen kyllä utelias luonteeltani, kokeilunhaluinen ja haluan haastaa itseäni tekemään uusia asioita. Olinko kuitenkin liian optimistinen?

Työttömyys ja köyhyys nakertavat itseluottamusta

Työttömyys, yksinäisyys, köyhyys sekä viime vuosina koetut surut olivat nakertaneet itseluottamusta, kalunneet elämännälkääni ja kasvattaneet epävarmuutta. Ne tekivät minusta varovaisen ja mieluummin syrjään vetäytyvän kuin esillä olevan.

Nyt yliopiston Tiedekulmassa kokoontuvassa porukassa olen ainoa, joka ei ole tottunut puhumaan isoille joukoille. On THL:n tutkija, Kuntaliiton strategia- ja kehitysjohtaja, yliopistolehtori. Kansalaistoimintaryhmän koordinaattorin, Jouni Kylmälän pyynnöstä olin päättänyt lähteä mukaan. Näitä pohtien ja rohkeutta keräten saavuin paikalle.

Ystävällinen vastaanotto. Puhujille oli varattu lavan vierestä oma pöytä. Paikalla olijat esittäytyivät, sanoivat muutaman sanan luontevasti. Hälinää ja viime hetken säätöä, ihmisiä työssään, tulijoita, kyselijöitä, odottava ilmapiiri.

Jännitys katosi hiljalleen. Kuuluin tänään tähän joukkoon. Katselin ympärilleni. Väkeä oli saapunut yllättävän paljon. Bongasin muutaman tutun henkilön yleisöstä.

Valtaisa helpotus: en ollutkaan se ”outo”

Tilaisuus alkoi. THL:n tutkijan avaus köyhyyttä kokeneiden kokemuksista. Minun elämästänikö hän kertoo?

Valtaisa helpotus. En ollutkaan se ”outo”, jota ystäväni hieman vierastavat. Yllättävä huomio, kuinka samoja asioita ihmiset kotikaupungissani ovat kokeneet. Tiesin toki, että en ole yksin näiden ajatusten kanssa, mutta lähipiirissäni tai ystävistäni kukaan ei koskaan ollut puhunut mitään tuollaista. Tosin eivät he olisi voineetkaan, sillä kaikki toiset ovat työelämässä.

Seuraavat puhujat tarkastelevat asiaa hieman eri suunnista. Sieltäkin löydän yhtymäkohtia nykyiseen elämääni. Tässä kohtaa uteliaisuuteni on herätetty. Haluan kuulla lisää. Haluan tietää lisää. ”Vanha” sisäinen tuttu minä.

Ilahdun. Eihän tässä muuta voi, kuin ilahtua. Tämä tuli nyt parhaaseen mahdolliseen hetkeen, sillä seuraavana on vuorossa se osuus, jossa olen mukana. Jounilta saan viimehetken rohkaisut ja ystävälliset sanat. Olimme saaneet etukäteen kysymykset, joita paneelikeskustelussa pohdittaisiin. Keskustelu sujuu luontevasti, puheenvuoroja jaetaan jokaiselle. Enää ei jännitä, tämä on mielenkiintoista.

”Köyhyyttä ei pääse pakoon eikä siitä saa lomaa”

”Pikkuhiljaa joutuu luopumaan niin monesta asiasta. Sitten jää vaan pakolliset menot, joita ei niitäkään pysty enää hoitamaan. Se haavoittaa monella tavalla ja syvästi. Eläminen työmarkkina-, toimeentulo- ja asumistuella on ihmisarvoa alentavaa. On erittäin stressaavaa ja kuluttavaa miettiä pelonsekaisin tuntein, jos jotakin yllättävää rahanreikää syntyy, kuinka siitä selviää. Köyhyyttä ei pääse pakoon eikä siitä saa lomaa. Elät sen kanssa 24/7.”

Keskustelu päättyy. Moni asia jäi käsittelemättä. Tämä oli hyvä alku Pääkaupunkiseudun Praksiksen ja Soccan, pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskuksen ”Metropolialueen köyhyys ja sosiaaliala” kaksivuotiselle teemakaudelle.

Haluan antaa kanssakulkijoille kertomuksellani lohtua, uskoa siihen, että vaikka taloudellinen tilanne on roimasti pakkasella elämän näyttäessä surkeaa sekä kurjaa puoltaan, niin jonakin päivänä saatat olla puhumassa kipeistäkin asioista, tilaisuudessa, jota et muuten olisi edes noteerannut aiemmin. Siitä alkaa voimien kerääminen, taistelu selviytymisestä.

Kiehtova kokemus voimaannutti vaikuttamaan ja kouluttautumaan

Tämän ensimmäisen voimaannuttavan ja kiehtovan kokemuksen jälkeen olen käynyt tilaisuuksissa kuuntelemassa ja puhumassa. Olen osallistunut muun muassa Ihmisoikeusliiton seminaariin ”Riittävä toimeentulo – kyse on ihmisoikeudesta!” ja käynyt kertomassa tarinaani Praksiksen ”Köyhyyden anatomia” -seminaarissa. Olen antanut haastattelun sekä MTV:lle että YLE:lle.

Olen osallistunut Euroopan EAPN:n järjestämään ”Capacity Building” -koulutukseen, jossa avautui täysin uusi sosiaalisen median maailma. Opin kuinka some taipuu kampanjoiden rakentamiseen, viestintään sekä oman tärkeän asian esille tuomiseen.

Kuulun Malmin seurakunnan ”Diakonia kansalaisvaikuttamisen tukena” -projektiin. Osallistun kokemusasiantuntijakoulutukseen. Olen mukana Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen saajan valitsijaraadissa.

Olen tavannut mielenkiintoisia ihmisiä, oppinut uusia asioita. Näiden vapaaehtoistöiden toivon auttavan palkallisen työn löytymisessä ensi kevään aikana, jolloin palkkatukityöni päättyy. Olen kokonaan uuden kynnyksellä ihmeissäni ja iloisena. Minä, joka en 1,5 vuotta sitten nähnyt huomiseen musertavan häpeän läpi. Elämännälkäni on löytynyt uudelleen.

Kirjoittaja on palkkatukityössä Helsingin Työkanava HETY ry:ssä. Hän on mukana muun muassa EAPN-Finin Kansalaistoimintaryhmässä ja Kunnioittavasti köyhyydestä -raadissa.

Köyhyys on hankala aihe ja politiikan kohde siksi, että kaikki eivät koe sitä. Köyhyys on niin hiljaista, koska se on joidenkin toisten, ’niiden’ ongelma. Outo elämäntapasaareke, vieras maa. EAPN-Finin Kansalaistoimintaryhmä rikkoo köyhyyden hiljaisuutta ja tavoittelee yhteiskunnassa kuuluvaa ja vaikuttaa köyhän ääntä.

Köyhyys on satojen tuhansien ihmisten ongelma Suomessakin. Köyhyysrajan alapuolella elää yli 600 000 ihmistä. Köyhyysraja on yhden hengen taloudella noin 1 200 euroa kuussa. Köyhyydessä eläviä lapsia on noin 120 000. Noin joka kymmenes suomalainen elää köyhyydessä. EU:ssa on pitkälti toista sataa miljoonaa köyhää. Köyhyys on siis iso yhteiskunnallinen ongelma.

Häpeä tukahduttaa monelta rohkeuden

Miksi köyhät eivät sitten pidä enempää ääntä itsessään ja tilastaan? Häpeä tukahduttaa rohkeuden esiintyä omilla kasvoillaan, kun köyhyyskokemuksista keskustellaan. Häpeä kääntyy usein yksinäisen ihmisen sisäiseksi tuskaksi, masentavaksi tilaksi joka halvaannuttaa.

Toisaalta häpeä on kuitenkin yhteisöllisesti, kollektiivisesti tuotettua. Yhteisöt, paikalliset ja poliittiset, tarvitsevat ’niitä toisia’, epäonnistujia, luusereita ikään kuin varoitukseksi. Suomea on pidetty myös häpeäkulttuurina. Jos köyhä kieltäytyy olemasta nöyrä ja häpeissään, syntyy skandaali.

Miksi köyhä olisi määritelmällisesti laiska ja saamaton?

Köyhyyttä koskevassa tutkimuksessa on puhuttu köyhyyskulttuurista. Sillä tarkoitetaan sellaista sopeutumista köyhyyteen, josta on vaikea päästä pois, koska köyhyys koetaan ikään kuin ainoana mahdollisena ja ’luonnollisena’ tilana. Tila on yleensä ylisukupolvinen. Tätä on myös käytetty politiikan välineenä: no eiväthän ’ne’ edes halua tai osaa muuta.

Kun aikoinaan jäin työttömäksi, minua varoiteltiin: älä jää sinne sohvalle. No en jäänyt. Mistä se johtuu että köyhä tai pudonnut olisi jotenkin määritelmällisesti laiska tai saamaton? Pienillä resursseilla sinnittely vaatii paitsi vaivaa myös kekseliäisyyttä – paljon vaivaa ja kekseliäisyyttä myös byrokratian kanssa painiessa. Ja sitä resilienssiä, yllätysten ja pettymysten sietokykyä ja niistä palautumista.

Köyhyys hajoaa erilaisiksi elämäntilanteiksi ja alapolitiikoiksi

Köyhyydestä ei ole ollut yhteisöllisen saati poliittisen identiteettityön välineeksi. Köyhyys hajoaa erilaisiksi elämäntilanteiksi: opiskelijan köyhyys on erilaista kuin pitkäaikaistyöttömän.

Suomessa eikä oikein muuallakaan ole vahvoja köyhyysjärjestöjä eikä liikkeitä: köyhyys jakaantuu erilaisiksi ’alapolitiikoiksi’, kuten asunnottomuudeksi, työttömyydeksi, palvelujenkäyttäjäryhmien ongelmiksi, maahanmuuttokysymyksiksi. Onko köyhyyspolitiikka ylipäätään mahdollinen? Pitäisikö sen olla oma keskitetty politiikkansa vai eri politiikkasektoreita läpäisevä ohjelma?

Euroopan köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen verkosto, EAPN, European Anti-Poverty Network toimii myös Suomessa – verkosto piti vastikään yleiskokouksensa Suomessa. Suomen verkosto, EAPN-Fin on 55 sosiaali- ja terveysalan järjestön ja toimintaryhmän foorumi. Sen idea on ylläpitää kriittistä köyhyysnäkökulmaa eri hyvinvointisektoreilla ja vahvistaa köyhyyttä kokeneiden ääntä yhteiskunnassa.

Tuskanhuuto ja tutkimus yhteen

Idea kuuluvasta, kirkkaasta ja vaikuttavasta köyhän äänestä elää verkoston kansalaistoimintaryhmässä. Ryhmä on parinkymmenen aktivistin kuukausittain kokoontuva ’yhtä köyttä -yhdistys’. Ryhmässä on ihmisiä pääkaupunkiseudulta ja muun muassa Lahden seudulta ja Turusta.

Olemme huomanneet, että liian usein köyhän ääni sortuu keskinäiseksi tuskaiseksi valitukseksi, ellei ole jo tukahtunut kokonaan. Vertaishuudolle on oltava paikkansa. Muun muassa Kuka Kuuntelee Köyhää? -verkosto, 3K-verkosto, on koonnut jo kymmenisen vuotta köyhien kokemuspuhetta. Aristoteles kutsui tällaista puhetta pathokseksi, tuskanhuudoksi.

Köyhyystutkimuksen ääntä voidaan kutsua Aristoteleen logokseksi. Kun logos ja pathos löytävät toisensa, voisi odottaa, että köyhän ääni vähän kirkastuisi. 1800-luvun loppupuolella syntyi setlementtiliike Englannissa ja kansankorkeakoululiike muun muassa Tanskassa ja Saksassa. Ajatuksena oli, että akateeminen maailma antaa valistusta köyhille.

Nyt on jo dialogisemman vuorovaikutuksen aika. Köyhyyttä kokeneet ovat erityisasiantuntijoita, joiden ekspertiisiä on käytettävä lainsäädäntötyössä, suunnittelussa ja palvelujen arvioinnissa. Tältä pohjalta voisi syntyä ohjelmia hyvästä elämästä ja myös köyhempiä kansalaisia kunnioittavaa politiikkaa. Sitä Aristoteleen ethosta.

Tulla kuulluksi ja saada kuultu vastaanotetuksi ja ymmärretyksi

Eurooppalainen EAPN verkosto järjestää syksyisin Brysselissä köyhyyttä kokeneiden eurooppalaisen tapaamisen, People experiencing Poverty, PeP , tänä vuonna 18.-19. marraskuuta. Tapaamiseen tulee EU-päättäjiä kuulemaan ihmisten sanomaa.

Myös Suomeen valmistellaan vastaavaa köyhyyttä kokeneiden ihmisten ja päättäjien tapaamista. Jospa joskus meillä olisi kerran vuodessa tapahtuma, johon köyhät ovat kirkastaneet äänensä ja puhuisivat selkeästi siitä, mistä voivat puhua. Tulla kuulluksi. Mutta sanottua pitäisi myös vastaanottaa ja, kuullun pitää tulla ymmärretyksi: tutkimuksen, hallinnon, lainsäätäjän ja yhteiskunnallisten vaikuttajien olisi syytä kiinnostua siitä. Muuten se jää huutavan ääneksi korpeen, maan hiljaisten ääneksi.

Kirjoittaja on EAPN-Finin Kansalaistoimintaryhmän koordinaattori.

Kuvateksti

Kuvassa EAPN-Finin kansalaistoimintaryhmän jäsenet Jouko Vatanen (vas.) Jaana Saikkonen ja Jouni Kylmälä haastattelevat EAPN Euroopan yleiskokoukseen osallistujia 14. syyskuuta 2019.