Menin itseeni, aika syvälle. Ymmärsin taas vähän enemmän rajallisesta ymmärryksestäni köyhyydestä ja siinä arkeaan elävien ihmisten elämästä.

Istuin kaksi iltapäivää köyhyyttä kokeneiden ihmisten kanssa. Kuuntelin, mitä he kertoivat elämästään ja siitä, miten media sen todellisuuden tavoittaa. He ovat raati, joka päättää EAPN-Finin Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen saajan. Luin tai katsoin lähes 30 toimittajan työtä köyhyydestä. Ne ovat ehdolla ehdolla tunnustuksen saajaksi.

Miten ihmeessä köyhyyden kanssa jaksaa elää?

Useampi artikkeli näyttää kouriintuntuvasti, miten muut määrittelevät köyhyyttä kokevan ihmisen elämää. Itsemääräämisoikeus on heikko.

Viranomaiset ”valitsevat” asunnon ja asuinalueen – on muutettava ensimmäiseen tarjolla olevaan edulliseen asuntoon, vaikka se rikkoisi omat naapuruus- ja ystävyyssuhteet. On syötävä sitä, mitä ruokajakelussa on tarjolla tai kaupassa punaisiksi liputettuina tuotteina.

Onko vapaus oikeus, kysyttiin raadin tapaamisissa. Onko köyhällä ihmisellä oikeutta hankkia lapsia? Sitä pohditaan muun muassa Anni Tolosen Ylelle tekemässä Perjantai-dokumentissa ja siitä tehdyssä artikkelissa.

Muut ihmiset myös kertovat hanakasti, millainen köyhä ihminen saa olla, miltä hän saa näyttää. Tämä näkyy Samppa Raution artikkelissa Iltasanomissa. Köyhyydestään kertonutta Suvi Kokkosta kritisoitiin ja kiusattiin somessa, kun hänen elämästään kertovasta artikkelista kävi ilmi, että hänellä on hoidetut kynnet ja kallis käsilaukku.

Kun tulevaisuudelta ei voi odottaa mitään

Henkisen raskauden huippuna näyttäytyy se, kun taloudelliseen tilanteeseen ei ole odotettavissa muutosta. ”En odota ensi vuodelta tai ensi vuosikymmeneltä mitään”, sanoo Eija Salo Kata-Riina Heinonen-Tricaricon artikkelissa. Se on julkaistu Kirkko ja kaupunki -lehdessä.

”Tulevaisuus masentaa ja pelottaa. Samaa kituuttamista on edessä eläkkeelle asti, ja sitten eläkekin on pieni”, Auli Viitalan haastattelema Virpi Hyttinen kertoo Kotiliedessä. Edes yllätykset, periaatteessa positiiviset, eivät ilahduta, sillä vaikkapa hääkutsusta tulee niin paljon kuluja, ettei osallistuminen ole mahdollista. Ja siitä taas stressiä, kun ystävää loukkaa häistä poisjäänti.

Hyvää tarkoittavia huonoja neuvoja

Köyhyyttä kokeville satelee parempiosaisilta ”hyviä neuvoja” niin arkielämässä kuin mediassa; kalliiden elinkustannusten aikaan erityisen paljon säästövinkkejä. Yleinen on myös kehotus mennä töihin.

Jos köyhyyttä kokevan tilanne näyttää oikein vaikealta, muistutetaan, että tärkeimpiä asioita ei saa rahalla, vaikka oikeasti rahalla saa vaikkapa kodin, ruokaa ja pääsee tapaamaan rakastettuaan, kuten Auli Viitala muistuttaa.

Tämän nk. richsplainingin raatilaiset tunnistavat ja siitä kirjoittavat Viitalan lisäksi muun muassa Emma Heinonen varallisuuserojen vaikutuksia käsittelevässä artikkelissaan Voimassa. Hänen haastattelemansa Hanna kertoo, kuinka radiossa puhuttiin, että on oma valinta, ottaako neljänsadan euron ruoka- ja bensalaskun vai matkan Alanyaan. ”Miten se on oma valinta, syökö vai ei?”

Onko median ääni keskiluokkainen?

Katja Raunio sai viime vuonna Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen LongPlayn julkaisemasta esseestä Köyhän perheen lapsi. Tänä vuonna ehdokkaissa oli hänen haastattelunsa Voima-lehdessä. Sen on kirjoittanut Emilia Männynväli.

Haastattelussa Raunio kertoo esseen lähteneen liikkeelle kokemuksesta, että suomalaisen nykyesseen ääni on hyvin keskiluokkainen: ”Tulee vaikka sellaisia ´kuten kaikki tiedämme´, että en minä kyllä ole kokenut tuollaista. Että rajattiinko minut juuri lukijakunnan ulkopuolelle.”

Kuinka paljon tätä on mediassa? Kuinka ikään kuin tavalliseen elämäntapaan kuuluvina esitetyt asiat, nyt vaikkapa hiihtolomista pohjoisessa tai etelässä, rajaavat ihmisiä ulkopuolelle. Entä miten käytetty kieli jakaa ihmisiä?

Erja Saarinen

Kirjoittaja on Kunnioittavasti köyhyydestä -raadin sihteeri. Hän työskentelee erityisasiantuntijana SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:ssä ja osana työtään Suomen köyhyyden vastaisen verkoston EAPN-Finin sihteerinä.

Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustus toimittajille jaetaan keskiviikkona 15. maaliskuuta kello 10 alkavassa tilaisuudessa. Sen paneelikeskustelussa tunnustuksen saajan päättävän raadin jäsenet kertovat näkemyksiään köyhyyden käsittelystä mediassa. Tilaisuus on avoin kaikille kiinnostuneille, mutta siihen pitää ilmoittautua.

Ilmoittaudu Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen jakotilaisuuteen

15.3.2023

Tutustu Kunnioittavasti köyhyydestä -tunnustuksen saajaksi ehdolla oleviin artikkeleihin ja ohjelmiin

Olen joutunut hakemaan apua monilta eri tahoilta esimerkiksi silloin, kun lapseni kävi rippikoulun. Vie voimia, että pikkujuttujakin joutuu miettimään ja niiden pyörittämiseen menee aikaa. Ja tässä pitäisi opiskella, kirjoittaa lähihoitajaksi työmarkkinatuella opiskeleva 53-vuotias Paula. (Nimi on muutettu perheen yksityisyyden suojaamiseksi)

Olen 53-vuotias ja asun erityistä tukea tarvitsevan teinin kanssa kahdestaan. Olin 2015 vielä tavallinen palkansaaja. Silloin työpaikallani alkoivat yt-neuvottelut. Irtisanomiseni jälkeen olen ollut työttömänä ja tehnyt keikkatöitä. Nyt olen lähihoitajaopiskelija työmarkkinatuella. Toimeentulo on äärimmäisen niukkaa ja eri tukien hakeminen ja haaste selviämisestä uuvuttavat.

Työmarkkinatukea ei saa, jos saa liikaa palkkaa. Tästä syntyy edestakainen kierre, joka luo epävarmuutta ja jaksamisen haasteita. Kahtena kuukautena tuloni estivät työmarkkinatuen saamisen ja jouduin hakemaan toimeentulotukea. Se oli saman verran kuin olisin saanut työmarkkinatukea.

Köyhyys pitää kiireisenä

Olen viime aikoina joutunut hakemaan apua monilta eri tahoilta, esimerkiksi sen vuoksi, että lapseni kävi rippikoulun. Apua riparikuluihin hain diakoniasta, riparimaksun ja tilavuokran alennusta seurakunnalta ja juhla-asuun tukea Hope-järjestöstä.

Kun puhelin on tullut käyttöikänsä päähän, uuden hankinta on melkoinen urakka. Selvitin, että Sipilä-säätiö voisi tukea uuden puhelimen hankintaa. Tuota tukea haetaan diakoniatyön kautta. Opiskeluja varten sain tietokoneen seurakunnan kautta.

Kunnan sosiaalitoimi on auttanut joissain vaatehankinnoissa 40 eurolla, mutta ei esimerkiksi alusvaatehankinnoissa. Niissä ohjasivat diakonin pakeille.  Lapsen harrastuskustannuksiin olen hakenut sosiaalitoimesta tukea, mutta harrastus oli ”vääränlainen” tuettavaksi.

Ruokaa olen hakenut roskalavaryhmästä.

Erilaisia menoja on tulossa, esimerkiksi henkilöllisyystodistukset ja lapsen ajokortti. Mietin, miten niistäkin selviän.

Monesta asiasta saa vääntää – vanhempi tarvitsisi vakautta ja turvaa

Olen tavannut perhetyöntekijää, istunut lapsen tukipalavereissa. Niin ja vammaistukea hakenut lapsestani. Mitä vielä? Tukea joutuu hakemaan monesta eri paikasta.

Miksi sain tietokoneen seurakunnalta enkä kunnalta? Miksei kunnan tai Kelan kautta suoraan keskitettyä tukea? Netistä osaan etsiä tietoa, mutta hakurumba vie valtavasti aikaa. Monesta asiasta saa vääntää. Se pistää miettimään, kuinka huonosti pitää mennä, että saa tarvitsemaansa tukea.

Voisiko sosiaalitoimen kanssa yhdessä täyttää lomakkeita? Mikseivät kaikki tuet, esimerkiksi matkatuet voisi olla samassa paketissa?

En koe, että olemme saaneet juuri sellaista tukea, mitä itse olisimme tarvinneet. Olisimme tarvinneet henkistä tukea. Kotonamme on käynyt ihmisiä eri tahoilta, mutta olisin toivonut, että meidät olisi kohdattu niin, että oikeasti halutaan auttaa. Yhteiskunnalta voisi tulla erityisesti vanhemmalle vakautta ja turvaa.

Köyhäksi leimatun oletetaan hoitavan asiansa huonosti

Olen huomannut, että jos henkilöllä on köyhän leima, oletetaan että hän hoitaa muutenkin asiansa huonosti. Olen joutunut todistelemaan perhetyöntekijöille esimerkiksi sitä, ettei minulla ole alkoholiongelmaa tai että nuoreen voi luottaa.

Ihmisiä ei pitäisi arvottaa sen mukaan, mikä on tulotilanne tai asumismuoto. Välillä on tuntunut, että tällaiset asiat vaikuttavat työntekijöiden suhtautumiseen.

Ongelmana näen tukitoimien sirpaleisuuden. Perhetyöntekijä kysyy, miten olemme tulleet toimeen, mutta ei tee asian eteen mitään.

Pikkujuttujenkin pyörittäminen vie valtavasti aikaa

Pikkujutut, joita joutuu miettimään, sekä aika ja jaksaminen, joita niiden pyörittämiseen menee, vievät voimia. Ja opiskella tässä pitäisi.

Mitä jos sairastuu? Normaalissa työssä voi jäädä sairauslomalle mutta entä työttömyystuella harjoittelussa?

Työmarkkinatuki on 37,21 euroa päivältä. Sitä maksetaan viideltä päivältä viikossa.
Lapsikorotus yhdestä alle 18-vuotiaasta lapsesta on 7,01 euroa päivässä. Lapsikorotukseen on ehdotettu 20 prosentin korotusta vuodeksi 2023.
Työmarkkinatuen on todettu jäävän alle kohtuulliseen minimikulutukseen tarvittavan rahamäärän.
Rippikoululeirit maksavat hieman alle sadasta eurosta monen sadan erikoisrippikouluihin, kuten vaellus- tai laskettelurippikouluihin.
Sähköisesti haettu henkilökortti maksaa 54 euroa, perinteisesti ”käyntiasioinnilla” haettu 60 euroa. Passikuvien hinta vaihtelee 20-30 euroon.

Jostain syystä elämä on tuonut minut köyhyyden äärelle. Ihmisten ja olosuhteiden äärelle, joissa tiedetään miltä tuntuu, kun ei vaan pysty. Ei tee mieli vastailla miksei, eikä kuulla lisäkysymyksiä.

Se on niin sairaan vaikeaa. Selittää, saada selville. Ymmärtää mistä tässä on kyse. Kirjoitin tekstit Hyvä mieli ja Paha haju, tietämättä mitä niistä ajatellaan. On helppoa kirjoittaa anonyymisti, en nolaa ketään enkä aiheuta pahennusta.

Siitä huolimatta sisälläni myllää ja tunnen itseni jotenkin petturiksi. Meillähän pitäisi olla yhteinen sopimus, ettei näistä huudella kylillä. Jokainen pitää huolen omista asioistaan, omista rahoistaan.

Silti ajattelen, että kyllähän sen tyhmäkin näkee, että ollaan köyhiä. Keisari ilman vaatteita, niinhän sitä lasten sadussakin opetetaan. Jokainen näkee keisarin kävelevän ilkosen alasti, mutta yhteisestä sopimuksesta jokainen esittää osansa, on niin kuin ei näkisikään.

Nyt törmäsin ihmiseen, yhteisöön ja vaikuttajiin, jotka ovat päättäneet nähdä. Päättäneet kertoa keisarille, että sinä olet alasti. Me halutaan auttaa sinua. Tässä yhteiskunnassa tarvitaan niitä vaattureita, jotka auttavat kirjoittamaan tämän sadun lopputekstit uudelleen.

Kuka haluaa olla se keisari, joka myöntää olevansa nolo ja alasti?  Se joka tarvitsee apua. Luulen että suurin osa avuntarvitsijoista on loihtinut itselleen tuhkimon asun, jotta saisi elää prinsessana ihmisten ilmoilla. Nykyään se on mahdollista, kun on pikavipit ja osamaksut. Ei ole pakko näyttää köyhältä, eikä erottua joukosta.

Kuka haluaa olla se keisari, joka myöntää olevansa nolo ja alasti?  Se joka tarvitsee apua.

Nämä tuhkimot kuitenkin tietävät, että kello käy ja taika haihtuu. Tilanteet muuttuvat ja tulee aika, kun pitäisi käyttää rahaa. Ihan oikeaa reaaliaikaista rahaa, jotta voisi maksaa itsensä sisään seurapiireihin. Maksaa pääsyliput, taksit ja vielä syödäkin jotain. Tarinan prinssit ja prinsessat muuttuvat ihmisiksi, väsyneiksi ja vaivaisiksi. Vedotaan milloin mihinkin, jotta säästyttäisiin siltä tosiasialta, että tuhkimon rooli prinsessana tulee liian kalliiksi.

Syitä kyllä löytyy, miksi kieltäytyä tilanteista, joihin ei oman tilanteensa takia yksinkertaisesti ole varaa osallistua. Milloin on selkä kipeä ja milloin mitäkin. Meidän pikku prinsessa, ei onneksi vielä tiedä, ettei sillä olisi oikeasti varaa käydä jäätelökioskilla muiden lasten mukana.

Meidän pikku prinsessa, ei onneksi vielä tiedä, ettei sillä olisi oikeasti varaa käydä jäätelökioskilla muiden lasten mukana.

Haluan tehdä taikoja, jotta lumous säilyisi vielä vähän aikaa, kunnes meitä kohtaavat paremmat ajat.

Nimimerkki HH – ei mulla mikään oo

Lue kirjoittajan aiemmat blogit

Hyvä mieli

Paha haju

Mikä täällä haisee?

Nolottaa, hävettää, itkettää. Itku tarttuu kurkkuun. Vuosien päästä ei enää itketä. Ei oikeastaan osaa, eikä halua. Mitä se auttaisi? Ei ole äitiä eikä isää, joka ymmärtäisi, saati lohduttaisi. Ei ne tajua, kuinka vaikeaa on asua meillä. Vanhassa talossa, savulta haisevissa vaatteissa.

On kyllä äiti ja isä, jotka ovat meidät tänne tuoneet. Vai ovatko? Ollaanko nälkävuosien siirtolaisia vasten omaa tahtoa, vai muodikkaita downshiftaajia hienoine aatteinemme?

Lapsi oppii myös, kuinka asioihin suhtaudutaan, mitä asioita perheessä arvostetaan.

Ei sitä pieni lapsi erota eikä tunnista, minkä takia pennosia lasketaan. Sen lapsi kyllä aistii ja huomaa, ovatko vanhemmat iloisia vai surullisia. Huolissaan vai innoissaan. Toiveikkaita vai toivottomia.

Lapsi oppii myös, kuinka asioihin suhtaudutaan, mitä asioita perheessä arvostetaan. Miten työstä, rahasta, muista ihmisistä tai tulevaisuudesta puhutaan. Ajan mittaan sen myös tajuaa, onko elämäntapa valinta vai perintö, jonka kanssa vaan on opittava elämään.

Toiset meistä onnistuvat karistamaan menneet taakseen, suuntaamaan kohti omia polkuja ja jopa menestymään. Välittämättä sen enempää lapsuuden puutteellisista oloista, alkeellisesta ravinnosta tai kyvyttömistä vanhemmista.

Monille vähävaraisille lomakkeiden täytöstä, keikkatöistä tai muusta selviytymistoiminnasta on tullut kokopäivätyötä.

Toiset meistä eivät osaa lähteä eivätkä hakea muutosta. Elämää jatketaan ja eletään niin kuin on nähty kotona tehtävän. Nipistetään ja selvitään. Suhtaudutaan ja sopeudutaan. Monille vähävaraisille lomakkeiden täytöstä, keikkatöistä tai muusta selviytymistoiminnasta on tullut kokopäivätyötä.

Mikäli ihminen selviää masentumatta ja luovuttamatta, niin vielä ei ole suurta hätää. Arjessa voi olla iloa, kekseliäisyyttä ja luovuutta, sellaisia seikkailuja ja tarinoita, joita muut lapset vain kuuntelevat kateellisina.

Monesti arvosi mitataan sen mukaan mitä teet, mitä omistat ja mihin sosiaalisiin tilanteisiin pystyt osallistumaa

Ei köyhyys eikä varattomuus tee ihmisistä laiskoja, tyhmiä tai kyvyttömiä elämään hyvää elämää. Tämän ymmärtäminen ja kokeminen arjessa ihmisten keskellä on joskus vaikeaa.  Monesti arvosi mitataan sen mukaan mitä teet, mitä omistat ja mihin sosiaalisiin tilanteisiin pystyt osallistumaan.

Sama ongelma meillä on maalla ja kaupungissa, mutta näyttämöt vaihtuvat.  Maalla sinua arvioidaan sen mukaan missä asut, millainen on kotisi ja millä autolla perheesi ajelee. Kaupungissa merkitsee, pystytkö syömään ulkona, käyttämään rahaa ja aikaa shoppailuun, harrastamaan muiden mukana.

En ole tutkinut köyhyyden periytymistä tai laajemmin ihmisten kokemuksia siitä. Sen sijaan tiedän, miltä tuntuu katsoa sivusta, kun äiti käy kaupassa. Laskee rahoja. Laskee tuotteita. Menee kassalle, ottaa pois tuotteita. Kassa laskee rahoja. ”Tästä puuttuu vielä”, kassa sanoo. Äiti laskee rahoja ja sanoo, että ota pois vielä tuo.

Pienempänä se on normaalia. Näin meillä kauppareissussa monesti käy. Isompana se hävettää. Siinä vaiheessa on jo oppinut, ettei kaupassa kysellä mitään. Saisinko, ostaisitko, ovat jo kauan sitten tehottomaksi todettuja pyyntöjä. Enemmin kysytään, saitko, riittikö? Lapsi oppii kulttuurin siinä sivussa. Ei sitä silloin mieti, että miksi meillä on tällaistä tai onko muillakin. Sitten kun sen tajuaa, niin ei halua enää miettiä.

Leima jonka köyhyys jättää, saattaa olla hyvin näkymätön, vaikeasti tunnistettava.

Leima jonka köyhyys jättää, saattaa olla hyvin näkymätön, vaikeasti tunnistettava. Se leima kuitenkin on olemassa, sen perusteella joko pääset mukaan porukkaan tai et pääse.

Eri ihmisissä on erilaisia leimoja. Ne voivat olla aistittavissa hyvin eri tavoin. Ajan myötä saattaa olla, että olet itse ainut ihminen, joka sen leiman näkee ja kokee, mutta se on olemassa. Sen leiman peittämiseen kuluu valtavasti energiaa ja aikaa, ei rahaa, koska sitä ei ole.

Eihän kukaan halua olla taksissa se lapsi, joka haisee pahalta, vanhalta talolta. Minä olin ja tunnen suurta myötätuntoa ja rakkautta niitä lapsia ja ihmisiä kohtaan, joista kuulen puhuttavan arvostellen ja valikoiden. Ihmisten, joiden piti tulla auttamaan eikä arvostelemaan.

”Hyi, että siellä haisi pahalla, minä en ainakaan suostu siellä perheessä työskentelemään!”

Nimimerkki HH – ei mulla mikään oo

Lue kirjoittajan ensimmäinen blogi Hyvä mieli!

Kiitollisuutta, tyytyväisyyttä, tyytymistä. Tekee mieli kirjoittaa, mitä sylki suuhun tuo ja unohtaa käytöstavat ja asiallisuus.

Puhunko köyhän tytön äänellä, joka minussa herää, kun ajattelen aihetta köyhyys, vähävaraisuus ja ulkopuolisuus. Vai puhunko sen naisen äänellä, joka on raivannut tiensä peruskoulusta ammattikouluun, siitä ammattikorkeaan ja opetellut puhumaan niin kuin ihmiset haluavat kuulla. Sivistyneesti, aiheen vierestä, meteliä nostamatta.

Tiedän etten ole tyhmä. Olen saanut palkintoja, kehuja ja hyviä numeroita. Olin luokkani priimus. Mutta mitä se auttaa? Mitä auttavat numerot todistuksessa, kun tili on tyhjä ja reppu myös. Ei ole eväitä eikä pelimerkkejä pelata sitä peliä, jota menestyksekkääksi elämäksi kutsutaan. Voimat ja ajatukset kiertävät selviytymisen oravanpyörää. Eikä riitä, että hoitaa omaa kiertorataansa, vaan on pakko auttaa meitä muita siinä samalla. Yhteisiä rahojahan ne on, samassa veneessä hutiloidaan. Se maksaa, kenellä milloinkin on. Koskaan et tiedä, oletko huomenna itse apua vailla.

Ei ole eväitä eikä pelimerkkejä pelata sitä peliä, jota menestyksekkääksi elämäksi kutsutaan. Voimat ja ajatukset kiertävät selviytymisen oravanpyörää.

En tiedä kirjoitanko nyt alkua ja johdattelua jollekin suuremmalle kokonaisuudelle? Vai yritänkö kiteyttää tähän tekstiin sitä kipua, surua, tuskaa ja yksinäisyyttä, jota köyhyydeksi kutsuttu elämäntapa aiheuttaa.

En ole kirjailija, enkä tutkija. Olen köyhä. Pohdin, että pidänkö tyylin tarinallisena, vai tutkivana ja ratkaisuja tarjoavana tekstinä. Sen verran olen politiikkaa ja yhteiskuntaelämää seurannut, että huomaan ratkaisujen olevan melko lailla kiven alla.

Minulla ainakin on tarina, joten ehkä keskityn aluksi siihen.

Muistojen miettiminen, minuuden kaivelu, identiteetin pilkkominen, niin että tunnistaa siitä mikä on minua ja mikä häpeää siitä kuka olen ja mistä tulen. Lihojen irrottelua luista. Huonot osat sivuun ja hyvät palat jatkoon. Sitä on minun elämäni ollut viimeisiä vuosia. Ymmärryksen hakemista omaan kyvyttömyyteen selvitä, pärjätä ja jaksaa. Kyvyttömyyteen nousta omille jaloilleen ja rahoilleen.

Voin katsella elämääni tyytyväisenä, ottaa valokeilaan asiat, jotka ovat hyvin. Toteuttaa sitä mitä minulle on opetettu. Kiitollisuutta siitä, että on katto pään päällä! Se on melko helppoa, kiitollisuuden ja tyytyväisyyden kokeminen meinaan, kun pysyy kotona kaltaistensa parissa. Ei erotu joukosta, ei ole muita huonompi. On oikeastaan melko kivaa olla minä.

Vaikeammaksi se tulee, kun astuu ulos elämään. Siellä erilaisuutta ihannoidaan ja jopa palvotaan tänä päivänä. On rikkautta olla erilainen, mutta ei ole rikkautta olla köyhä! Leikit ja ihmiset kodin ulkopuolella kovenevat. Vaatimukset lisääntyvät ja jopa kieli vaihtuu, vaikka periaatteessa puhutaan samaa kieltä. Ei köyhän kodin porsaiden ole tarvinnut tilata ruokaansa menusta tai vaatteitaan Zalandolta. Ihan riitti, että osasi sanoa, että on nälkä tai kylmä.

Köyhyyden, vähävaraisuuden tai ulkopuolisuuden kokeminen on niin kokonaisvaltaista, että siitä kirjoittamiseen ei riitä blogiteksti tai kaksi. Se on arvoja, näkymättömiä malleja, sanoittamattomia sääntöjä. Kykyä oppia olemaan hiljaa, tai taitoa tekeytyä näkymättömäksi. Vaikeampaa se on niille, jotka ovat persoonaltaan äänekkäitä, normeja haastavia, värikkäitä ja kapinallisia. Niille, joille ei tule hyvä mieli siitä, että jouluna kassajonossa myyjä huutaa toiselle kassalle ”Täällä olis taas yksi tälläinen HYVÄ jouluMIELI-tapaus, miten tää hoidettiin?!!”

Nimimerkki

HH – ei mulla mikään oo

”Korona on todella lisännyt kulujamme”, kirjoittaa EAPN-Fin blogissa pienituloisen yhden vanhemman perheen äiti, jonka lapsella on pitkäaikaissairaus ja joka kuuluu itsekin taudin riskiryhmään.

Korona ja lapsiperheiden hyvinvointi on ollut puheenaiheena mediassa lähes päivittäin. Päättäjät tuntuvat ajattelevan, että kaikki on hyvin, kun lapset pääsevät kouluun ja harrastuksiinsa.

Lasten harrastusten avaaminen ei kuitenkaan välttämättä auta silloin, kun lapsella on pitkäaikaissairaus. Lapseni tarvitsee säännöllistä vesiliikuntaa sairautensa vuoksi. Hänelle ei löydy sopivaa liikuntaryhmää.  Käytännössä uintiharrastus loppuu siihen, kun uimahallit suljetaan.

Myös minulle vesiliikunta on tärkeää toimintakyvyn ylläpitämiseksi. Fysioterapia on ohjannut säännölliseen uintiin ja vesijumppaan.

Lapsi on saanut kuntoutusta Kelan kustantamana allasterapiana. Kiireetön kontrolliaika lääkäriin siirtyi pandemian vuoksi, minkä takia myös kuntoutukseen tuli tauko. Kuntoutuksen jatkohakemukseen tarvitaan vuosittain uusi lääkärinlausunto.

Uimahallit suljetaan, lapsen kuntoutus päättyy

Uimahallit olivat kiinni viime talvena pitkään. Samaan aikaan lapsella ei ollut enää voimassa olevaa kuntoutuspäätöstä. Sairauden oireet vaikeutuivat ja hankaloittivat arkea. Lapsen päästyä lopulta lääkäriin ja tutkimuksiin havaittiin, että kuntoutuksen lisäksi tarvitaan jo vaativampi toimenpide.

Minulla kivut vaikeutuivat uimahallisulkujen aikana, mikä vaikutti myös nukkumiseen. Sitkeästi yritin käydä avannossa talvella, jotta saisin jotain helpotusta vointiini. Avannossa ei kuitenkaan kauan voi jumpata.

Aloin selvittää talvella, mitä uintipaikkoja vielä oli avoinna ja missä olisi kohtuullisen turvallista riskiryhmäläisten käydä. Joitakin vaihtoehtoja löytyi, mutta kuluja näistä uinneista tuli sen verran, ettei riittävän säännöllinen uinti ollut meille enää mahdollista.

Loppukeväästä uimahalleja avattiin osittain perheuinneille ja kuntoutujille, mikä helpotti tilannettamme. Kuntoutujien vuorot auttoivat kuitenkin lähinnä minua, koska ajat olivat usein päällekkäin lapsen oppituntien kanssa.

Kulut lisääntyneet ja talouden suunnittelu vaikeutunut

Totesin, että korona on todella lisännyt kulujamme.

Riskiryhmäläisenä, vielä ennen rokotuksia varoin hyvinkin tarkasti paikkoja, joissa on ahtautta ja ruuhkaa. Tarjousten hyödyntäminen tai ylijäämäruoan hankkiminen ei enää onnistunut kuten ennen. Löysin netin hävikkiruokakaupat, niistäkin tilaamalla säästää paljon.

Pandemian aikana olen ottanut paljon opintolainaa, kaiken, minkä saada voi. Pohdin asunnon vaihtoa edullisempaan, jotta olisin säästänyt vuokrakuluja. Suunnitelma kaatui siihen, ettei korona-aikana voinut käyttää talkooapua. Muutto olisi maksanut liikaa.

Etuuksien käsittelyn viiveet ovat vaikeuttaneet monia asioita

Lapsen vammaistuen maksuun tuli myös pitkä katkos, koska ilman uutta lääkärinlausuntoa Kela ei voinut jatkaa tukea.  Tukea myönnettiin nyt onneksi takautuvasti.

Etuuksien käsittelyissä on ollut muutenkin viiveitä ja se on vaikeuttanut monia asioita. Laskujen eräpäiviä ei voi lykätä loputtomiin ja talouden pitäisi olla jollain lailla ennakoitavissa: on tiedettävä, miten paljon rahaa on käytettävissä.

Emme olisi selvinneet korona-ajasta taloudellisesti ilman läheisten apua. Tiedän, että kaikilla ei tukiverkkoja ole ja tilanteet voivat olla täysin ylitsepääsemättömiä.

Aiemmin lääkkeiden toimituksissa ei ollut juuri katkoksia. Etenkin pandemian alussa lääkkeiden hamstraus ja pandemian vaikutukset lääketuotantoon aiheuttivat sen, että osa valmisteista uhkasi loppua apteekeista. Tiettyjä lääkkeitä on hyvä olla varalla kolmen kuukauden annos, mikä lisää kertaostojen kuluja. Nykyään kyselen apteekista tarkkaan, onko näköpiirissä jonkin lääkkeemme loppuminen. Jos valmistetta on tukussa hyvin jäljellä, ostan sitä vain pienen määrän kerralla.

Yksi asia, mistä on säästynyt rahaa, ovat matkakulut opiskelupaikkakunnalle. Pohdinkin juuri, millä maksaa matkoja, jos lähiopetus alkaa. Etäopetus on aikuisopiskelijalle edullinen vaihtoehto. Koen sen myös sujuneen hyvin, toki jossain vaiheessa haluaisin jo nähdä muita opiskelijoita.

Emme olisi selvinneet korona-ajasta taloudellisesti ilman läheisten apua. Tiedän, että kaikilla ei tukiverkkoja ole ja tilanteet voivat olla täysin ylitsepääsemättömiä.

Vaihtoehtoja liikuntatilojen suluille

Koronatilanne on jälleen vaikeutumassa. Kunnille on helppo ratkaisu sulkea liikuntatilat. Toivon, että nyt mietitään koronaturvallisia tapoja käydä uimassa. Usein riittää, että kävijämäärää halleissa rajataan. Perheille ja kuntoutujille kannattaa tarjota uintivuoroja kohtuuhintaan. Alueellamme tämä asia etenikin keväällä mukavasti, mutta meidän kannaltamme vain hieman liian myöhään.

Kun koronarajoituksia mietitään, on hyvä muistaa, että pitkäaikaissairaat saattavat kärsiä niistä pahasti, myös taloudellisesti. Riskiryhmään kuuluvana olen kannattanut tiukkojakin rajoituksia, mutta ihmisten pitäisi pystyä huolehtimaan myös itsestään ja ylläpitämään toimintakykyään.

Ei ole kenenkään etu, että lapsen tai vanhemman sairaus vaikeutuu ja toimintakyky heikkenee.  Lasten kiireettömiä lääkäriaikoja ei pitäisi siirtää.

Lapseni kuntoutus on tällä hetkellä jatkumassa ja turvattu joksikin aikaa.

Erityislapsen vanhempi

Kirjoitus julkaistaan nimimerkillä, koska se sisältää kirjoittajan perheen henkilökohtaisia tietoja.