Kiitollisuutta, tyytyväisyyttä, tyytymistä. Tekee mieli kirjoittaa, mitä sylki suuhun tuo ja unohtaa käytöstavat ja asiallisuus.
Puhunko köyhän tytön äänellä, joka minussa herää, kun ajattelen aihetta köyhyys, vähävaraisuus ja ulkopuolisuus. Vai puhunko sen naisen äänellä, joka on raivannut tiensä peruskoulusta ammattikouluun, siitä ammattikorkeaan ja opetellut puhumaan niin kuin ihmiset haluavat kuulla. Sivistyneesti, aiheen vierestä, meteliä nostamatta.
Tiedän etten ole tyhmä. Olen saanut palkintoja, kehuja ja hyviä numeroita. Olin luokkani priimus. Mutta mitä se auttaa? Mitä auttavat numerot todistuksessa, kun tili on tyhjä ja reppu myös. Ei ole eväitä eikä pelimerkkejä pelata sitä peliä, jota menestyksekkääksi elämäksi kutsutaan. Voimat ja ajatukset kiertävät selviytymisen oravanpyörää. Eikä riitä, että hoitaa omaa kiertorataansa, vaan on pakko auttaa meitä muita siinä samalla. Yhteisiä rahojahan ne on, samassa veneessä hutiloidaan. Se maksaa, kenellä milloinkin on. Koskaan et tiedä, oletko huomenna itse apua vailla.
Ei ole eväitä eikä pelimerkkejä pelata sitä peliä, jota menestyksekkääksi elämäksi kutsutaan. Voimat ja ajatukset kiertävät selviytymisen oravanpyörää.
En tiedä kirjoitanko nyt alkua ja johdattelua jollekin suuremmalle kokonaisuudelle? Vai yritänkö kiteyttää tähän tekstiin sitä kipua, surua, tuskaa ja yksinäisyyttä, jota köyhyydeksi kutsuttu elämäntapa aiheuttaa.
En ole kirjailija, enkä tutkija. Olen köyhä. Pohdin, että pidänkö tyylin tarinallisena, vai tutkivana ja ratkaisuja tarjoavana tekstinä. Sen verran olen politiikkaa ja yhteiskuntaelämää seurannut, että huomaan ratkaisujen olevan melko lailla kiven alla.
Minulla ainakin on tarina, joten ehkä keskityn aluksi siihen.
Muistojen miettiminen, minuuden kaivelu, identiteetin pilkkominen, niin että tunnistaa siitä mikä on minua ja mikä häpeää siitä kuka olen ja mistä tulen. Lihojen irrottelua luista. Huonot osat sivuun ja hyvät palat jatkoon. Sitä on minun elämäni ollut viimeisiä vuosia. Ymmärryksen hakemista omaan kyvyttömyyteen selvitä, pärjätä ja jaksaa. Kyvyttömyyteen nousta omille jaloilleen ja rahoilleen.
Voin katsella elämääni tyytyväisenä, ottaa valokeilaan asiat, jotka ovat hyvin. Toteuttaa sitä mitä minulle on opetettu. Kiitollisuutta siitä, että on katto pään päällä! Se on melko helppoa, kiitollisuuden ja tyytyväisyyden kokeminen meinaan, kun pysyy kotona kaltaistensa parissa. Ei erotu joukosta, ei ole muita huonompi. On oikeastaan melko kivaa olla minä.
On rikkautta olla erilainen, mutta ei ole rikkautta olla köyhä!
Vaikeammaksi se tulee, kun astuu ulos elämään. Siellä erilaisuutta ihannoidaan ja jopa palvotaan tänä päivänä. On rikkautta olla erilainen, mutta ei ole rikkautta olla köyhä! Leikit ja ihmiset kodin ulkopuolella kovenevat. Vaatimukset lisääntyvät ja jopa kieli vaihtuu, vaikka periaatteessa puhutaan samaa kieltä. Ei köyhän kodin porsaiden ole tarvinnut tilata ruokaansa menusta tai vaatteitaan Zalandolta. Ihan riitti, että osasi sanoa, että on nälkä tai kylmä.
Köyhyyden, vähävaraisuuden tai ulkopuolisuuden kokeminen on niin kokonaisvaltaista, että siitä kirjoittamiseen ei riitä blogiteksti tai kaksi. Se on arvoja, näkymättömiä malleja, sanoittamattomia sääntöjä. Kykyä oppia olemaan hiljaa, tai taitoa tekeytyä näkymättömäksi. Vaikeampaa se on niille, jotka ovat persoonaltaan äänekkäitä, normeja haastavia, värikkäitä ja kapinallisia. Niille, joille ei tule hyvä mieli siitä, että jouluna kassajonossa myyjä huutaa toiselle kassalle ”Täällä olis taas yksi tälläinen HYVÄ jouluMIELI-tapaus, miten tää hoidettiin?!!”
Nimimerkki
HH – ei mulla mikään oo