Olavi Kaukonen: Asunnottomuus ja alkoholi

27.10.2014

Suomessa asunnottomuus- ja kodittomuusongelma on jäsentynyt sitkeästi yksilöllisen poikkeavuuden näkökulman kautta. ”Asunnottoman alkoholistin ongelma” ei ole pelkästään suomalainen ilmiö, mutta Suomessa kodittomuuden määritteleminen päihdeongelman kautta on ollut poikkeuksellisen voimakasta.

Tähän on vankkoja historiallisia syitä. Suomen elinkeinorakenteen murros ja siihen liittynyt kaupungistuminen tuotti 1950- ja 60-luvuilla suuriin kaupunkeihin ja etenkin pääkaupunkiseudulle huomattavan suuren miespuolisen ylijäämäväestön, jonka työmarkkinakelpoisuus ei ollut kysytyintä luokkaa, ja joka siten jäi kausiluonteisten töiden varaan, työvoimareserviksi. Sodan jälkeen asuntotuotanto oli tyystin pysähtynyt, eikä se vielä kahta vuosikymmentä myöhemminkään ollut mitenkään riittävää kasvavan kaupunkiväestön tarpeisiin. Alivuokralaisasunnotkaan eivät riittäneet enää perhekokojen kasvaessa myös kaupungeissa.

Asunnottomat ja olemattoman sosiaaliturvan vuoksi pääosin tulottomat miehet majoitettiin hätämajoituksiin, eikä niitäkään riittänyt kaikille. Pääkaupunkiseudulla eli 1960-luvun lopulla tuhansia avoimesti asunnottomia, joiden elinikä jäi alhaiseksi: pahimmillaan syystalvella 1967 kuoli ulkosalle noin 250 miestä; Marian sairaalassa amputoitiin raajoja muutamassa viikossa noin kuudeltakymmeneltä. Helsingin Ruoholahden tyhjäksi jäänyt maalivarasto muutettiin pikavauhtia joukkomajoitustilaksi (”Liekkihotelliksi”). Kaikki eivät sinnekään mahtuneet, ja sen ympäristössä kodittomat ja varattomat miehet käyttivät runsaasti etenkin korvikealkoholeja.

Vuoden 1968 alkoholilaki perustui täysin epärealistiseen oletukseen siitä, että juomakulttuuri muuttuisi nopeasti, jos alkoholin saantia helpotettaisiin ja käyttäjiä valistettaisiin. Ongelmat kasvoivat uusiin mittasuhteisiin, kun alkoholin kokonaiskulutus kasvoi muutamassa vuodessa lähes kolminkertaiseksi. Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat mahdollistivat tämän tilastoidun kulutuksen näinkin nopean kasvun: 1970-luvun alkuun tultaessa noin kaksi kertaa edeltäjiään suuremmat ikäluokat tulivat juomakelpoiseen ikään juuri kun uusi alkoholilaki ja keskiolutlaki tulivat voimaan. Tämä alkoholin kulutuksen kasvu tuotti suuria ongelmia erityisesti terveydenhuollolle. Varsinkin kansanterveyslaki (1971) keskeisenä hyvinvointivaltion projektina uhkasi upota viinaan, ja mielisairaalat täyttyivät vaikeasti sairaista päihdeongelmaisista.

Osaratkaisuksi säädettiin nopeasti (1974) uusi laki päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien huollosta (PAV-laki), jonka puitteissa sen ajan oloissa varsin auliisti myönnettiin rahoitusta päihdehuollon erityispalvelujen perustamiseen ja laajentamiseen. Kunnissa lisättiin nopeasti päihdepalveluita, avohuoltoa, mutta myös hoitokoteja (työssä käyville asunnottomille), huoltokoteja (eläkkeellä oleville asunnottomille) ja ensisuojia (asunnottomille, jotka eivät halunneet raitistua tai raittiiseen ympäristöön). Työlaitoksia muutettiin huoltoloiksi ja kuntoutuslaitoksia perustettiin. Tämä kaikki lievittikin oleellisesti sekä terveydenhuollon kriisiä että asunnottoman väestön ongelmia.

Suomalainen ”asunnottoman alkoholistin” arkkityyppi oli syntynyt suomalaisesta rakennemuutoksesta ja vahvistunut palveluvaltion rakenteissa. Samalla oli kokonaan unohtunut se, että alkoholiongelmien määrää väestössä voidaan parhaiten säädellä alkoholipolitiikan keinoin – ja että asunnottomuutta voidaan vähentää vain sosiaalista asuntotuotantoa lisäämällä. Kummankaan virheitä ei ole pyritty tai pystytty korjaamaan kuluneina vuosikymmeninä.

Hoito ja kuntoutus ovat välttämättömiä myös asunnottomille alkoholihaittojen lievittämiseksi. Yleisen alkoholi- tai asuntopolitiikan välineinä niiden merkitys on kuitenkin korkeintaan marginaalinen. Nykyisestä korkeasta alkoholin kokonaiskulutuksesta aiheutuvien kasvavien terveydenhuollon kustannusten alentaminen edellyttäisi myös huomattavasti suurempaa laitoskuntoutuksen käyttöä kuin mihin kunnissa näyttää olevan valmiutta.

Olavi Kaukonen, EAPN-Finin hallituksen jäsen ja A-Klinikkasäätiön toimitusjohtaja 27.10.2014

Kuva: Olavi Kaukonen lahjoittaa asuntoministeri Pia Viitaselle villasukat muistuttamaan maamme asunnottomuustilanteesta Asunnottomien yössä Helsingin Vaasanaukiolla 17.10.2014

2 vastausta artikkeliin ”Olavi Kaukonen: Asunnottomuus ja alkoholi

  1. Anna Järvinen

    EAPN-Finin hallitukseen valitaan uudet jäsenet vuosittain yleiskokouksessa. Vaalikelpoisia hallitukseen ovat varsinaisten jäsenten esittämät ehdokkaat. Jokainen jäsen voi asettaa enintään yhden ehdokkaan. Edellisessä yleiskokouksessa 25.11.2015 kaikki ehdotetut jäsenet tulivat valituksi. Seuraava yleiskokous pidetään loppu vuonna 2016. EAPN-Finin tämän hetkisistä jäsenistä esimerkiksi Vva ry:llä olisi mahdollisuus esittää tuolloin hallitukseen edustajaa.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *